Jerusalem - Jessica Montell, B'tselem. FP
Puhuessaan YK:ssä tällä viikolla presidentti Obama käytti tilaisuutta hyväkseen vedotakseen kiihkeästi israelilaisiin ja palestiinalaisiin, jotta nämä käyttäisivät mahdollisuuden edistää rauhaa käynnissä olevissa neuvotteluissa Israelin ja Palestiinan konfliktin lopettamiseksi. Erikseen presidentti Obama esitti vetoomuksen, että Israel jatkaisi siirtokuntien rakentamisen jäädytystä, jonka alkuperäisen aikataulun mukaan piti päättyä sunnuntaina 26.9. 2010. (Suomalaisten lehtitietojen mukaan Israelin delegaatio ei ollut kuuntelemassa Obaman puhetta salissa).

Siirtokuntien rakentamisen keskeyttäminen on ensiarvoisen tärkeää, että henkitoreissaan olevalla rauhanprosessilla olisi mitään mahdollisuuksia jatkua. Palestinaalaisten neuvottelijoiden olisi mahdotonta jatkaa, jos jo nyt neuvotteluihin hyvin epäilevästi suhtautuva kansa saisi kuulla siirtokuntien rakentamisen jatkumisesta. Palestiinalaisten näkökulmasta on vaikea ymmärtää, millaista "rauhaa" Israeli tavoittelee, kun aina Madridin neuvotteluista vuonna 1991 lähtien rauhanneuvottelujen rinnalla on jatkunut siirtokuntien rakentaminen palestiinalaisten alueelle.

Vuodesta 1991 siirtokuntien asukasmäärä on kolminkertaistunut.  Siirtokuntalaiset ovat asettunee yli 121 asutuskeskittymään ja noin sataan "etuvartioasemaan". Maapinta-alasta siirtokuntien varsinainen rakennettu ala kattaa alle 1 prosenttia. Kuitenkin niistä on muodostettu kunnallishallinnollisia yksiköitä, joille varattu maa-ala on jo yhdeksän prosenttia Länrirannan kokonaispinta-alasta. Näille alueille palestiinalaisten pääsy on estetty ilman erityislupaa. Siirtokuntien aluehallinnon hallinnassa on käytännössä 42 prosenttia Länsirannna maapinta-alasta.

On päivänselvää, että siirtokuntien rakentamiseen liittyy maanomistusoikeuksien laajamittainen "uudelleenjärjestely". Israel tosin esittää väitteitä, että siirtokunnat on rakennettu voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti - mitä se sitten tarkoittaakaan. Käytännössä 20 prosenttia siirtokunnista on rakennettu palestiinalaisten yksityisoimistuksessa olleelle maalle. Israel on anastanut maan haltuunsa manipulatiivisella politiikalla, jossa etsitään lainsäädännön porsaanreikiä, viiviytetään ja estetään oikeusprosessien läpivienti ja sivuutetaan miehitystilanteesta Israelille aiheutuvat kansainvälisoikeudelliset velvoitteet, joilla on keskeinen merkitys rauhanneuvotteluissa. Osa maasta on pakkolunastettu "yleiseen käyttöön", mikä Israelin tapauksessa tarkoittaa alueen varaamista siirtokuntalaisille ja palestiinalaisten sulkemista ulkopuolelle. Israel ei varaa maata Palestiinalaisten rakentamista ja taloudellista kehitystä varten.

Jordanjoki ja Kuolleenmeren rannikko ovat hyviä esimerkkejä noudatetun politiikan seurauksista: Sadattuhannet matkailjat tungeksivat Israelin hallussa olevalle Kuolleenmeren rannalle, mutta palestiinalaisilla ei ole mahdollista ansaita Kuolleenmeren matkailulla, koska Länsirantaan kuuluva Kuolleenmeren ranta-alue on siirtokunnan aluehallinnon alaisuudessa. Palestiinalaisten pääsy alueelle on kokonaan estetty, joten matkailun kehittäminen on täysin mahdotonta.

Vaikka maan menetys itsessään haittaa palestiinalaisia, siirtokunnat hallitsevat Länsirannan arkipäivää vielä paljon laajakantoisemmin: siirtokuntien johdosta palestiinalaisten liikkumavapaus on erittäin rajoitettu ja normaalin yhteiskunnan infrastruktuurin ylläpito mahdotonta. Siirtokunnat sanelivat mutkittelevan rotuerottelumuurin kulun Länsirannan halki, siten että palestiinalaisten normaalit kauppa- ja asiointiyhteydet katkesivat.

Siirtokuntien soluttauminen palestiinalaisalueille on luonut häkellyttävän lainsäädännöllisen mosaiikin. Palestiinalaiset ja juutalaiset elävät muurin eristäminä naapureina, joista toiset (palestiinalaiset) elävät miehitysalueen sotatilalainsäädännön alaisuudessa, kun taas juutalaiset nauttivat oman kansallisvaltion suomista täysistä demokraattisista oikeuksista. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että palestiinalaisilla ei ole yhteiskunnan suojaa väkivaltaa vastaan, mahdollisuutta viedä asiaansa oikeuteen, ei mahdollisuutta saada rakennuslupia ja heidän veden saantinsa on rajoitettua.

Israel on toistuvasti luvannut lopettaa siirtokuntien rakentamisen. Erityisesti siirtokuntakysymys nostettiin esiin Lähi-Idän kvartetin laatimassa tiekartassa vuonna 2003 ja sittemmin myös Bushin hallinnon järjestämässä huippukokouksessa Annapolisissa vuonna 2007. Kaikesta huolimatta siirtokunnat ovat jatkaneet kasvuaan ja niiden väkimäärä kasvaa Israelin väestönkasvua nopeammin. Israel on ilmoittanut, että kysymyksessä on "luonnollinen kasvu", jota on mahdotonta rajoittaa. Tämä näyttää epäilyttävältä, kun otetaan huomioon, että Israel myös lukemattomia taloudellisia etuisuuksia siirtokunnille. Näitä ovat ilmaiset esikoulut, pidennetty koulupäivä, asuntolainojen korkotuki, elinkeinoavustukset, verohelpotukset ja kuntien korotetut valtionosuudet lainojen hoitamiseksi. Niinpä ei olekaan ihme, että 20 prosenttia siirtokuntien kasvusta johtuu Israelin alueelta niihin kohdistuvasta muutosta.

Netanjahun hallituksen julistama rakentamisen jäädytys, joka alkoi 10 kuukautta sitten, oli vain osittainen. Silti se hidasti monien siirtokuntien kasvua ja oli palestiinalaisille konkreettisena osoituksena, että Israeliin hallitus jossain määrin on valmis harkitsemaan siirtokuntaohjelman mielekkyyttä. Toistaiseksi on vielä jäänyt avoimeksi, jatkaako Benjamin Netanjahu siirtokuntarakentamisen keskeytystä.

Kaikille on selvää, että juuri siirtokunnat ovat neuvottelujen kannalta keskeinen poliittinen ja diplomaattinen kysymys. Palestiinalaiset ovat ilmoittaneet jättävänsä neuvottelupöydän mikäli siirtokuntien rakentaminen jatkuu. Siirtokuntia rakentamalla Israel on synnyttänyt tilanteen, jossa se jatkuvasti kansainvälisen oikeuden velvoittteita. Alueen miehittäjävaltiona Israel ei voi kiertää vastuutaan. Juuri sitä se kuitenkin tekee, kun ummistaa silmänsi siltä, kuinka siirtokunnat tekevät ihmisarvoisen elämän mahdottomaksi Länsirannan palestiinalaisille, jotka eivät saa vapaasti matkustaa töihin tai tapaamaan sukulaisiaan, lapsilta riistetään turvallinen koulutie, ihmisiltä puhdas vesi ja sanitaatio. Rauhasta puhuminen on turhaa, jos näitä kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien loukkauksia ei käsitellä neuvottelupöydässä.

Lähde: (c) Corinna Mullin, 14 syyskuuta 2010. www.opendemocracy.net

Suhde palestiinalaisten islamislaiseen vapautusjärjestöön Hamasiin on kiistanalaisimpia kysymyksiä keskusteltaessa Palestiinan ja Israelin rauhan mahdollisuuksista. Virallinen linja on, että Hamasin kanssa ei neuvotella, koska se ei ole valmis tunnustamaan Israelin valtiota, turvautuu väkivaltaan ja syyllistyy terrorismiin. Muiden muassa Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton vetosi rauhanneuvotteluissa, että neuvottelijoiden täytyy sanoutua irti "rauhan vihollisista" - viittaus Hamasiin.  On olemassa myös toinen kanta, jonka argumenttien esille tuominen on tähdellistä. Pyhä Maa ei tapansa mukaan ota kantaa, mutta haluaa avata foorumin erilaisille näkemyksille. Annetaan siis Corinna Mullinin argumentoida.

Hamasin huomioimista tukee se ohittamaton tosiasia, että Hamas on Palestiinassa demokraattisen prosessin kautta mandaatin saanut puolue, joka sai vaaleissa tukea hyvin erilaisilta väestöryhmiltä. Vaalit, joissa Hamas sai vaalivoiton olivat sellaisten valtioiden valvomat ja sponsoroimat, jotka väittävät kannattavansa avointa demokratiaa.

Corinna Mullin, jonka näkemyksiin tämä artikkeli perustuu, on kansainvälisen politiikan lehtori Lontoon tunnetussa tutkimusinstituutissa "School of Oriental and African Studies" (SOAS).  Mullin kysyy, miten rauhan asiaa lopulta edistää epäsuositun ja vailla demokraattista mandaattia toimivan Mahmoud Abbasin tukeminen ainoana hyväksyttynä palestiinalaisten edustajana kansainvälisessä politiikassa. Mullin on varma, että Abbasilla ei ole edellytyksiä tehdä rauhananeuvotteluissa myönnytyksiä ja kompromisseja palestiinalaisten puolesta. Palestiinalaisten enemmistän mielestä Abbasilla ei yksinkertaisesti ole oikeutta toimia heidän edustajanaan. Jos nyt kätilöidään keinotekoinen rauha, jota palestiinalaiset eivät hyväksy, kylvetään vihan siemenet tulevaisuuteen. Ollaanko nyt menossa ratkaisuun, jossa vahvat osapuolet Yhdysvallat ja Israel neuvottelevat keskenään ratkaisun, johon Abbas pakotetaan mukaan?

Hamasilla puolestaan on se kansan tuki, joka Abbasilta puuttuu. Rauhanneuvottelujen "kvartetti"  sivuuttaa Hamasin nauttiman kansansuosion ja esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoministeriö pitäytyy määritelmässä, että Hamas on ulkomainen terroristijärjestö. Kyseessä on poliittinen linjanveto, ei suinkaan realiteetti, joka historian tai kansainvälisen oikeuden valossa estäisi kutsumasta Hamasia neuvottelupöytään. Mullin muistuttaa, että vuonna 1993 Oslossa neuvoteltaessa pöydässä istui PLO, joka alajärjestöjensä kautta ja johdosta myös oli tulkittu terroristijärjestöksi. Neuvottelujen tuloksena PLO taipui tunnustamaan Israelin ja luopumaan väkivallasta.

Nyt ehdoksi Hamasin osallistumiselle asetetaan, että sen on tunnustettava Israel, lopetettava väkivaltainen vastarinta ja hyväksyttävä kaikki tähän asti Israelin ja Palestiinan välillä solmitut sopimukset. On merkillepantavaa, että Israelin osalta rauhanneuvottelujen ehdoksi ei ole asetettu väkivaltaisen taistelun lopettamista tai vastapuolen statuksen tunnustamista. Palestiinaa demokraattisella mandaatilla edustava puolue ei pääse edes neuvottelupöytää ilman yksipuolisesti asetettujen ennakkoehtojen täyttämistä. Palestiinalaisia arveluttavat tällaiset täysin epäsymmetriset ennakkoehdot rauhanneuvotteluissa. Kvartetin toiminta on herättänyt Palestiinassa vahvan epäilyn, että lopulta ei olla valmiita painostamaan Israelia riittävästi, että edes tasapuolinen neuvotteluasetelma syntyisi - puhumattakaan että olisi edellytykset edetä oikeudenmukaiseen rauhansopimukseen.

Hamasin keskuskomitean jäsen Osama Hamdan toteaa:  ‘Jos Yhdysvaltojen kanta ei muutu eikä kansainvälinen yhteisö ryhdy toimenpiteisiin, Israelilla ei ole minkäänlaista painetta tunnustaa palestiinalaisten oikeuksia". Kansainväliseltä yhteisöltä on Mullanin mielestä jäänyt huomaamatta, että parin viime vuoden aikana näkemyserot palestiinalaisten keskuudessa ovat kaventuneet erityiseti kun tarkastellaan toisaalta Fatahin ja toisaalta Hamasin poliittisia ohjelmia. Eroavaisuudet löytyvät keinoista. Mullan toteaa, että Hamasin johtajat ovat nyt useassa yhteydessä ilmaisseet valmiutensa hyväksyä rauhansopimus, jolla Palestiinan valtio perustetaan vuoden 1967 rajojen pohjalta. Fatahin ja Hamasin kannoista ei löydy juurikaan eroa myöskään pakolaisten paluuoikeutta koskevissa kysymyksissä. Osallistumalla Oslon prosessin perusteella järjestettyihin vaaleihin, Hamas on jo käytännössä osoittanut hyväksyvänsä aikaisemmat sopimukset.

Libanonilaisen uutissivuston haastattelusas ennen rauhanneuvottelujen alkua Hamasin johtaja Khaled Meshaal totesi, että Hamas on valmis neuvottelemaan Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön kanssa siltä pohjalta, että Israel vetäytyy vuoden 1967 rajoille kansainväliset YK:n päätöslauselmat saatetaan voimaan.

Hamasin torjunta lännessä perustuu presidentti George Bushin ideologiseen näkemykseen terrorisminvastaisesta sodasta. Bushin luomalla politiikalla valikoivasti suljetaan ovia poliittisilta ratkaisuilta silloin kun ahtaalle joutunut kansallinen liike katsoo välttämättömäksi viimeisenä keinonaan turvautua terrorismiin. Rauhanprosessi on monessa konflktissa ollut väylä, jonka kautta väkivallan käyttö on saatu loppumaan, kun sen tilalle on luotu uskottava poliittinen prosessi. Yhdysvaltojen yhä jatkama terrorismin vastainen sota sen sijaan ideologisoi politiikkaa siinä määrin, että siinä tietoisesti levitetään yleistäviä käsityksiä muslimien taipumuksesta väkivaltaan, sekä sitoutumista jihadiin nimenomaan väkivaltaisena vastakkainasetteluna lännen kanssa kansaa läpäisevänä ideologiana. Meille kaikille on tuttua, kuinka helposti suuria yleisö lännessä omaksuu nämä leimaavat näkemykset. Väkivallan käyttö selitetään kyseisen ihmisryhmän halulla tai taipumuksella väkivaltaisuuteen ilman että ollenkaan tuotaisiin esiin sitä yhteiskunnallista tilannetta (väkivaltainen alistaminen, oikeuksien riisto, ihmisoikeuksien loukkaukset, liikkumisvapauden riisto), josta väkivalta syntyy.

Tässä selitysmallissa, länsimaat edustavat oletusarvoisesti viatonta, rationaalista ja rauhantahtoista osapuolta, islamilaisen yhteiskunnan edustaessa irrationaalisuutta ja vihaa. Tällainen todellisuudelle vieras leimaava päättely on aiheuttanut Yhdysvalloille suunnatonta vahinkoa erityisesti Lähi-Idässä. Länsirannalla näyttää siltä, että Hamas päinvastoin nähdään johdonmukaisena ja suoraselkäisenä palestiinalaisten edustajana. Näin se vahvistuu entisestään.

Alkaa näyttää siltä, että todelliset vaihtoehdot ovat rauhanneuvottelujen käyminen Hamasin kanssa tai konfliktin ja verilöylyn jatkuminen.

Lähde: Kirkkojen maailmanneuvosto 1.9. 2010

Usein levitetään virheellistä tietoa, että ihmisoikeus- ja rauhanaktivistit tuomitsevat väkivallan puolueellisesti. Kirkkojen maailmanneuvoston parhaillaan Pyhässä Maassa olevan delegaation johtaja Pastori Olav Fykse Tveit, tuomitsee Kikkojen maailmanneuvoston pääsihteerinä neljän Israelin siirtokuntalaisen kuolemaan johtaneen väkivallanteon voimakkain sanoin. Tveit ilmaisi osanottonsa surmansa saaneiden omaisille ja tähdensi, että väkivallan käyttö on täysin väärä tie pyrkiä toivottuun rauhaan alueella. 

Kannantossaan Tveit totesi että "hetkellä jolloin Palestiinan ja Israelin johtajat ovat aloittamassa rauhanneuvotteluja, väkivaltaan turvautuvat ja sitä perustelemaan pyrkivät ääriainekset eivät saa onnistua pyrkimyksissään. Neuvottelujen on tähdättävä sekä israelilaisten että palestiinalaisten rauhan ja turvallisuuden takaamiseen. Tämä merkitsee sitä, että Palestiinalaisalueen miehitys on lopetettava ja palestiinalaisten päivittäin kokemat oikeuksien loukkaukset on lopetettava"

Pääsihteeri totesi, että hän ja Kirkkojen maailmanneuvosto yhtyvät rukouksiin neuvottelujen onnistumisen puolesta. "Johtajien on otettava välttämätön askel oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi ja vältettävä pettymyksen toistuminen ja epäoikeudenmukaisuuden jatkuminen alueella".