Piispa Munib Younanin kannanotto, Jerusalem 30.9. 2010
Lähde: ELCJHL Newsletter October/November 2010.
Onko uskonto Lähi-Idän ongelmien syy vai voisiko se olla osa konfliktien ratkaisua?
Monet ovat päätyneet ensimmäiseen vaihtoehtoon. Syynä on se, että uskonnon negatiivinen puoli nousee yleensä aina esiin maailman mediassa kerrottaessa Lähi-Idän tilanteesta. Kovan linjan kannattajat pääsevät helposti uutiskuviin – kuten pastori Jones Floridasta uhatessaan polttaa koraaneja. He esiintyvät ehdottomina ja joustamattomina, eivätkä jätä sijaa kompromisseille. He valavat bensiiniä liekkeihin ja luovat kuvaa, että juuri uskonto on käynnissä olevien konfliktien ytimessä.
Onko ongelmana uskonto vai uskonnolliset ääriliikkeet?
Vastaus löytyy Raamatusta: Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. (1 Joh. 4:20). Kristinuskon ydin on rakkauden kaksoiskäsky: ihmisen tulee Jeesuksen opetuksen mukaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään (Matt. 22:37-40). Jeesus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen tai ainut opettaja, joka opetti rakkaudesta: käsky löytyy Toorasta ja islam opettaa samoin.
Ongelmana ei ole islam, kristinusko tai juutalaisuus vaan se, että jotkut ihmiset, jotka toimivat rakkauden käskyn vastaisesti väittävät edustavansa tai puolustavansa Jumalaa. Rakkaus Jumalaa kohtaan kuitenkin näkyy juuri siinä kuinka kohtelemme lähimmäisiämme. Ihmiset, jotka väittävät puhuvansa Jumalan puolesta ovat ekstremistejä.
Kirjassaan ”Kun uskonnosta tulee pahuutta” (When Religion Becomes Evil) Charles Kimball kirjoittaa: ”Voit olla varma, että uskonto on vääristynyt irvikuvakseen silloin kun sen kannattajien toiminta toimia kohtaan on tuhoisaa ja väkivaltaista - silloin kun uskonto aiheuttaa kärsimystä lähimmäisille. Riippumatta siitä kuinka paljon tahansa uskonnolliset ihmiset väittävät rakastavansa Jumalaa tai noudattavansa uskontonsa määräyksiä, tällaisessa tilanteessa uudistus on välttämätön. Kääntäen, kun uskonto pysyy uskollisena alkulähteilleen, se pystyy aktiivisesti uudistumaan ja vastustamaan näitä vääristymiä.”
Havaitsen toisen ongelman, johon Kimball viittaa: kun uskonnon valtavirran edustajat - kristityt, juutalaiset ja muslimit ja erityisesti heidän johtajansa – eivät nosta ääntään perusarvoista, he antautuvat ääriainesten panttivangeiksi ja tulevat sillä lailla osaksi ongelmaa.
Siksi ratkaisu ei ole uskonnon ja politiikan erottaminen toisistaan. Uskonnon pitää ottaa vakavasti roolinsa poliitikkojen vartijana, kuten Dietrich Bonhoeffer sanoi. Meidän täytyy uskonnollisina johtajina sitoutua tiiviisti vastustamaan näitä vääristymiä ja luoda kokonaisvaltainen näky elämästä erilaisuuden keskellä.
Mielestäni meidän tulee ottaa kolme askelta tuodaksemme uskonnon positiivisella tavalla osaksi julkista keskustelua. Uskonnon täytyy ottaa profeetallinen rooli sovinnon ja rauhantahdon levittäjänä ja kasvattajana.
Historiasta löydämme paljon esimerkkejä siitä, miten uskonto on hylännyt profeetallisen roolinsa ja tullut poliittiseksi ja alkanut tukea poliittisia vallanpitäjiä sen sijaan, että olisi säilyttänyt kriittisyytensä ja itsenäisyytensä. Näissä tilanteissa uskonto on vaiennut ja myötäillyt säilyttääkseen saavutetun statuksen ja etuoikeudet. Raamatun profeetat ovat esikuvia totuuden ja oikeuden puolustamisessa. Palestiinan-Israelin tilanne vaatii nyt profeettojen ääntä, joka puhuu Israelin turvallisuuden ja palestiinalaisten oikeuksien kunnioittamisen puolesta, jotta historiallinen sovinnon hetki voisi koittaa.
Edesmenneen paavi Johannes Paavali II:n mukaan ”ei ole rauhaa ilman oikeudenmukaisuutta eikä oikeudenmukaisuutta ilman anteeksi antamista”. Hänelle nämä eivät olleet tyhjiä sanoja: hän nöyryytti itsensä pyytääkseen anteeksi roomalaiskatolisen kirkon tekoja juutalaisia vastaan. Meidän valtiomiestemme ja uskonnollisten johtajiemme on syytä oppia häneltä tunnustamaan menneisyydessä tehdyt rikokset, että meillä olisi mahdollisuus aloittaa uudestaan.
Sovinto ei ole ainoastaan vihan puuttumista. Ihmisten täytyy myös oppia luomaan uusi yhteinen visio yhteisten arvojen pohjalta ja synnyttää uusi yhteinen tulevaisuuden toivo.
Tämän vuoksi rauhankasvutus on olennaisen tärkeää. Voimme aloittaa toteuttamalla Pyhän Maan uskonnollisten instituutioiden neuvoston suosituksen ja opettamalla toisista uskonnoista ilman vääristelyä ja ennakkoluuloja. Tätä edesauttaa käynnissä oleva hanke, jolla seurataan Palestiinan ja Israelin koulukirjojen sisältöä.
Uskonnolla voi olla myönteinen rooli käynnissä olevissa rauhanneuvotteluissa, jos uskonto painottaa, että Jumalan rakastaminen näkyy tekoina lähimmäisen hyväksi.
Toisenlaisten kielten, kulttuurien ja uskontojen kanssa eläminen vaatii taitoa. Sitä meidän täytyy opetella ja harjoitella pyrkien täydellisyyteen. Vain siten voimme toivoa että lapsemme jonain päivänä voisivat nauttia loukkaamattomista ihmisoikeuksista ja uskonnollisista ja kulttuurisista vapauksista ja elää yhdessä toistensa kanssa rauhan vallitessa.
Lähde: ELCJHL Newsletter October/November 2010.
Onko uskonto Lähi-Idän ongelmien syy vai voisiko se olla osa konfliktien ratkaisua?
Monet ovat päätyneet ensimmäiseen vaihtoehtoon. Syynä on se, että uskonnon negatiivinen puoli nousee yleensä aina esiin maailman mediassa kerrottaessa Lähi-Idän tilanteesta. Kovan linjan kannattajat pääsevät helposti uutiskuviin – kuten pastori Jones Floridasta uhatessaan polttaa koraaneja. He esiintyvät ehdottomina ja joustamattomina, eivätkä jätä sijaa kompromisseille. He valavat bensiiniä liekkeihin ja luovat kuvaa, että juuri uskonto on käynnissä olevien konfliktien ytimessä.
Onko ongelmana uskonto vai uskonnolliset ääriliikkeet?
Vastaus löytyy Raamatusta: Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. (1 Joh. 4:20). Kristinuskon ydin on rakkauden kaksoiskäsky: ihmisen tulee Jeesuksen opetuksen mukaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään (Matt. 22:37-40). Jeesus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen tai ainut opettaja, joka opetti rakkaudesta: käsky löytyy Toorasta ja islam opettaa samoin.
Ongelmana ei ole islam, kristinusko tai juutalaisuus vaan se, että jotkut ihmiset, jotka toimivat rakkauden käskyn vastaisesti väittävät edustavansa tai puolustavansa Jumalaa. Rakkaus Jumalaa kohtaan kuitenkin näkyy juuri siinä kuinka kohtelemme lähimmäisiämme. Ihmiset, jotka väittävät puhuvansa Jumalan puolesta ovat ekstremistejä.
Kirjassaan ”Kun uskonnosta tulee pahuutta” (When Religion Becomes Evil) Charles Kimball kirjoittaa: ”Voit olla varma, että uskonto on vääristynyt irvikuvakseen silloin kun sen kannattajien toiminta toimia kohtaan on tuhoisaa ja väkivaltaista - silloin kun uskonto aiheuttaa kärsimystä lähimmäisille. Riippumatta siitä kuinka paljon tahansa uskonnolliset ihmiset väittävät rakastavansa Jumalaa tai noudattavansa uskontonsa määräyksiä, tällaisessa tilanteessa uudistus on välttämätön. Kääntäen, kun uskonto pysyy uskollisena alkulähteilleen, se pystyy aktiivisesti uudistumaan ja vastustamaan näitä vääristymiä.”
Havaitsen toisen ongelman, johon Kimball viittaa: kun uskonnon valtavirran edustajat - kristityt, juutalaiset ja muslimit ja erityisesti heidän johtajansa – eivät nosta ääntään perusarvoista, he antautuvat ääriainesten panttivangeiksi ja tulevat sillä lailla osaksi ongelmaa.
Siksi ratkaisu ei ole uskonnon ja politiikan erottaminen toisistaan. Uskonnon pitää ottaa vakavasti roolinsa poliitikkojen vartijana, kuten Dietrich Bonhoeffer sanoi. Meidän täytyy uskonnollisina johtajina sitoutua tiiviisti vastustamaan näitä vääristymiä ja luoda kokonaisvaltainen näky elämästä erilaisuuden keskellä.
Mielestäni meidän tulee ottaa kolme askelta tuodaksemme uskonnon positiivisella tavalla osaksi julkista keskustelua. Uskonnon täytyy ottaa profeetallinen rooli sovinnon ja rauhantahdon levittäjänä ja kasvattajana.
Historiasta löydämme paljon esimerkkejä siitä, miten uskonto on hylännyt profeetallisen roolinsa ja tullut poliittiseksi ja alkanut tukea poliittisia vallanpitäjiä sen sijaan, että olisi säilyttänyt kriittisyytensä ja itsenäisyytensä. Näissä tilanteissa uskonto on vaiennut ja myötäillyt säilyttääkseen saavutetun statuksen ja etuoikeudet. Raamatun profeetat ovat esikuvia totuuden ja oikeuden puolustamisessa. Palestiinan-Israelin tilanne vaatii nyt profeettojen ääntä, joka puhuu Israelin turvallisuuden ja palestiinalaisten oikeuksien kunnioittamisen puolesta, jotta historiallinen sovinnon hetki voisi koittaa.
Edesmenneen paavi Johannes Paavali II:n mukaan ”ei ole rauhaa ilman oikeudenmukaisuutta eikä oikeudenmukaisuutta ilman anteeksi antamista”. Hänelle nämä eivät olleet tyhjiä sanoja: hän nöyryytti itsensä pyytääkseen anteeksi roomalaiskatolisen kirkon tekoja juutalaisia vastaan. Meidän valtiomiestemme ja uskonnollisten johtajiemme on syytä oppia häneltä tunnustamaan menneisyydessä tehdyt rikokset, että meillä olisi mahdollisuus aloittaa uudestaan.
Sovinto ei ole ainoastaan vihan puuttumista. Ihmisten täytyy myös oppia luomaan uusi yhteinen visio yhteisten arvojen pohjalta ja synnyttää uusi yhteinen tulevaisuuden toivo.
Tämän vuoksi rauhankasvutus on olennaisen tärkeää. Voimme aloittaa toteuttamalla Pyhän Maan uskonnollisten instituutioiden neuvoston suosituksen ja opettamalla toisista uskonnoista ilman vääristelyä ja ennakkoluuloja. Tätä edesauttaa käynnissä oleva hanke, jolla seurataan Palestiinan ja Israelin koulukirjojen sisältöä.
Uskonnolla voi olla myönteinen rooli käynnissä olevissa rauhanneuvotteluissa, jos uskonto painottaa, että Jumalan rakastaminen näkyy tekoina lähimmäisen hyväksi.
Toisenlaisten kielten, kulttuurien ja uskontojen kanssa eläminen vaatii taitoa. Sitä meidän täytyy opetella ja harjoitella pyrkien täydellisyyteen. Vain siten voimme toivoa että lapsemme jonain päivänä voisivat nauttia loukkaamattomista ihmisoikeuksista ja uskonnollisista ja kulttuurisista vapauksista ja elää yhdessä toistensa kanssa rauhan vallitessa.
RSS Feed
