Julkaisupäivä 10.11.2010
Arkkipiispa Cyrille Salim Bustros
Alkuperäinen teksti
10.-24. lokakuuta 2010 Vatikaanissa kokoontui piispojen erityissynodi, jonka aiheena oli "Katolinen kirkko Lähi-Idässä - yhteys ja todistus - Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu (Apt 4:32)". Kokoukseen osallistuivat paavi Benedictus XVI:n lisäksi Lähi Idän katolisten kirkkojen patriarkat ja piispat sekä kardinaaleja ja arkkipiispoja Vatinaanista, piispainkokousten puheenjohtajat ympäri maailman sekä vieraita ortodoksikirkoista sekä muslimien ja juutalaisten edustaja.
Loppulauselmassaan synodi tarkasteli teeman mukaisesti "yhteyttä ja todistusta" historiassa, sen toteutumista katolisissa kirkoissa sekä Lähi-Idässä ortodoksisten ja protestanttisten yhteisöjen kanssa. Lisäksi otettiin kantaan yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen juutalaistsen ja muslimien kanssa.
8. pykälässä selitettiin juutalaisia ja kristinuskon ja juutalaisuuden yhtymäkohtia ja yhteistä pyhää kirjaa - vanhaa testamenttia - koskien, että "kaiken tämän Jumala ilmoitti kutsumalla Abrahamin, uskon yhteisen isän, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien isän". Synodi painotti, että vuoropuhelua kirkon ja juutalaisuuden välillä, mutta jatkoi: "toivomme, että tämä vuoropuhelu voi tuoda meidät toimimaan yhdessä ja painostamaan vallanpitäjiä, että poliittinen konflikti, joka erottaa meitä ja vaikeuttaa jokapäiväistä elämäämme kotimaissamme, saadaan loppumaan. Meidän kaikkien on syytä sitoutua aidon, oikeudenmukaisen ja pysyvän rauhan saavuttamiseen. Jumala on kutsunut sekä kristityt että juutalaiset tavoittelemaan tätä. Molempia koskee kutsu kuulla Jumalan sanaa, kun hän puhuu kansalleen: 'Minä kuuntelen, mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen, omilleen' (Ps 85:8)."
Tähän piispat vielä lisäsivät: "Teologiset ja raamatulliset näkökannat, joissa Jumalan Sanalla yritetään perustella sortoa ja väärinkäytöksiä eivät ole hyväksyttäviä. Päinvastoin, uskon pitää johdattaa jokainen näkemään Jumalan kuva toisissa ihmisissä ja kohtelemaan heitä Jumalan olemusta ja käskyjä toteuttaen niin että kohtaamme Hänen mittaamattoman hyvyytensä, armonsa, oikeudenmkaisuutensa ja rakkautensa."
Luvattu maa
Synodin päättäneessä lehdistötilaisuudessa esitin nämä viestit, koska olin työryhmän puheenjohtajana ollut niitä laatimassa. Silloin toimittaja kysyi: "Mitä tarkoitte lauseella, jossa sanotte, että vetoaminen Raamattuun sorron ja väänrinkäytöksien perusteena on väärin?" Vastasin: "Israel ei voi perusteella Palestiinalaisalueiden miehitystä ja siellä vuosisatoja asuneen palestiinalaisväestön karkottamista väittämällä maata sille Raamatussa luvatuksi maaksi. Kristittyinä emme voi puhua juutalaisille luvatusta maasta. Kristuksessa luvattu maa on Jumalan valtakunta". Jeesus viittasi tähän maahan vuorisaarnassaan antaen sille hengellisen tulkinnan: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan." (Mt 5:3,5).
Vastatessani ajattelin erityisesti juutalaissiirtokuntalaisia, jotka perustelevat rakentamista palestiinalaisten maalle sillä, että se on osa raamatullista Israelia,jonka Jumala on antanut juutalaisille Vanhassa Testamentissa. Varoitin myös siitä vaarasta, että Israelista tulisi yksinomaan juutalaisvaltio, joka olemuksellaan uhkaa 1,2 miljoonan maassa elävän islaminuskoisen ja kristityn arabin oikeuksia. Synodi tähdentää uskonnon ja politiikan erottamisen tärkeyttä: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu" (Mt 22:21).
Kristittynä ja erityisesti Lähi-Idän kristittynä - tämä pätee yhtä lailla katolilaisiin, ortodokseihin ja protestantteihin - näen, että ajatusta luvatusta maasta ei voida käyttää perustelemaan juutalaisten paluuta Israeliin ja siitä seuranneita palestiinalaisten karkotuksia. Israelin valtion perustaminen 1948 ja Brittien mandaatin hallinnon alla olleen Palestiinan jakaminen arabien ja juutalaisten kesken Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1947 päätöslauselman mukaisesti on poliittinen, ei uskonnollinen asia. Se on historiallinen tosiseikka kuten sekin, että juutalaisia vainottiin Euroopassa ja he joutuivat kokemaan shoahin kauhut ja että he sitten päättivät tulla Palestiinaan ja rakentaa oman valtion. Palestiinan valintaa vaikutti muisto siitä, että siellä asui juutalaisia 2000 vuotta sitten. Heitä tuli suuria määriä, syttyi sota heidän ja arabien välillä ja he voittivat sodan. Sadattuhannet palestiinalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja pakenemaan ympäröiviin arabimaihin Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan. Joillekin israelilaisille paluu perustui Vanhan Testamentin lupauksiin maasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala olisi suonut heille voiton arabeista ja mahdollisuuden palata.
Vanhasta Testamentista löydämme sodan Jumalan - Jumalan joka taistelee valitun kansansa rinnalle ja tuomitsee tuhoon kansansa vastustajat. Tämä ei ole kristinuskon Jumala. Me luemme Vanhaa Testamenttia Jeesuksen hengessä ja hänen opetustensa valossa. Jeesus ei antanut Pietarin edes vetää miekkaa esiin puolustukseksi. Jeesuksen opetuksen mukaan Jumala on rakkauden, rauhan, oikeudenmukaisuuden ja armon Jumala. Miten Jumala voisi taistella jonkun kansan rinnalla toista kansaa vastaan? Näin ajattelivat ehkä jotkut kristityt keskiajalla tai niin saattavat ajatella muslimiekstremistit, jotka väittävät että Palestiina on maa, jonka Jumala on antanut muslimeille ja on vastoin Jumalan tahtoa antaa palaakaan siitä Israelille. Tämä ei ole meille hyväksyttävää. Tällä ei ole mitään tekemistä sen Jumalan kanssa, jonka Jeesus ilmoitti meille.
Valittu kansa
Mitä tulee ajatukseen valitusta kansasta, on epäilemättä selvää, että kristillisessä teologiassa ja erityisesti Paavalin opetuksen mukaan ei ole enää yhtä valittua kansaa! Kristuksen kanssa ja Kristuksessa miehet ja naiset kaikista maista on kutsuttu Jumalan lapsiksi ja yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Valittuna kansana oleminen ei ollut etuoikeus vaan missio: Vanhan Testamentin Israel oli Jumalan valitsema elämään pyhyydessä, julistamaan hänen nimeään kansojen keskuudessa ja valmistelemaan Messiaan tulemista. Paavali ei kiellä juutalaisten roolia pelastushistoriassa. Roomalaiskirjeessään hän kirjoittaa:
"Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska. Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä. Ovathan he israelilaisia, jotka Jumala on ottanut lapsikseen ja joille hän on antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan hän on tehnyt liitot, heille hän on antanut lain, jumalanpalveluksen ja lupaukset. Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!" (Room. 9:2-5).
Mutta efesolaiskirjeessä hän julistaa, että Jeesus on yhdistänyt kaikki kansat yhdeksi kansaksi ja ruumiiksi:
"Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia -- niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina." (Ef 2:11-18).
Kahden valtion ratkaisu
Israelin ja Palestiinan kysymyksessä joudumme kohtaamaan kaksi vastakkaista äärimmäistä uskonnollista ideologiaa: toisaalta juutalaiset äärimmäisyysaineksi,joiden mielestä Palestiina on Jumalan juutalaisille antama maa, josta he eivät luovuttaa palaakaan arabeille ja toisaalta muslimien äärimmäisryhmät, jotka sanovat, että Palestiina on muslimimaa, jonka Jumala on antanut arabien valloittaa ja siksi palaakaan siitä ei saa luovuttaa israelilaisille. Näitä vastakkaisia uskonnollisia ideologioita on mahdoton sovittaa yhteen eikä pysyvälle rauhalle ole edellytyksiä.
Synodi ottaa maltillisen kannan ja ehdottaa kahden valtion ratkaisua:
“Lähi-Idän maiden kansalaiset pyytävät kansainvälistä yhteisöä, erityisesti YK:ta, työskentelemään hellittämättä rauhanomaise, oikeudenmukaisen ja pysyvän ratkaisun löytämiseksi konfliktiin panemalla täytäntöön turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja ryhtymällä tarvittaviin lainsäädännöllisiin toimiin palestiinalaisalueiden ja arabimaiden alueiden miehityksen lopettamiseksi. Palestiilaisten tulee saada itsenäinen ja riippumaton kotimaa, jossa he voivat elää turvassa ja nauttia ihmisoikeuksien suojaa. Israelin valtio saa elää turvassa ja rauhan vallitessa omien kansainvälisesti vahvistettujen rajojensa puitteissa. Pyhä kaupunki Jerusalemin nostetaan sille kuuluvaan asemaan kolmen uskonnon - juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin - kaupunkina. Toivomme, että kahden valtion ratkaisu toteutuu eikä jää pelkäksi haaveeksi.Tuomitsemme väkivallan ja uskonnolliset ääriliikkeet. Tuomitsemme rasismin, antisemitismin, kristinuskon ja islamin vastaisuuden ja kehotamme kaikkien uskontojen edustajia kantamaan vastuunsa kulttuurien välisen vuoropuhelun edistämisessä meidän alueellamme ja koko maailmassa."
Vain vuorovaikutus ja valmius kompromisseihin - ei uskonnollisiin kuvitelmiin perustuva sota - voi johtaa pysyvään rauhaan Pyhässä Maassa.
+ Arkkipiispa Cyril S. Bustros
Newtonin eparkki
Arkkipiispa Cyrille Salim Bustros
Alkuperäinen teksti
10.-24. lokakuuta 2010 Vatikaanissa kokoontui piispojen erityissynodi, jonka aiheena oli "Katolinen kirkko Lähi-Idässä - yhteys ja todistus - Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu (Apt 4:32)". Kokoukseen osallistuivat paavi Benedictus XVI:n lisäksi Lähi Idän katolisten kirkkojen patriarkat ja piispat sekä kardinaaleja ja arkkipiispoja Vatinaanista, piispainkokousten puheenjohtajat ympäri maailman sekä vieraita ortodoksikirkoista sekä muslimien ja juutalaisten edustaja.
Loppulauselmassaan synodi tarkasteli teeman mukaisesti "yhteyttä ja todistusta" historiassa, sen toteutumista katolisissa kirkoissa sekä Lähi-Idässä ortodoksisten ja protestanttisten yhteisöjen kanssa. Lisäksi otettiin kantaan yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen juutalaistsen ja muslimien kanssa.
8. pykälässä selitettiin juutalaisia ja kristinuskon ja juutalaisuuden yhtymäkohtia ja yhteistä pyhää kirjaa - vanhaa testamenttia - koskien, että "kaiken tämän Jumala ilmoitti kutsumalla Abrahamin, uskon yhteisen isän, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien isän". Synodi painotti, että vuoropuhelua kirkon ja juutalaisuuden välillä, mutta jatkoi: "toivomme, että tämä vuoropuhelu voi tuoda meidät toimimaan yhdessä ja painostamaan vallanpitäjiä, että poliittinen konflikti, joka erottaa meitä ja vaikeuttaa jokapäiväistä elämäämme kotimaissamme, saadaan loppumaan. Meidän kaikkien on syytä sitoutua aidon, oikeudenmukaisen ja pysyvän rauhan saavuttamiseen. Jumala on kutsunut sekä kristityt että juutalaiset tavoittelemaan tätä. Molempia koskee kutsu kuulla Jumalan sanaa, kun hän puhuu kansalleen: 'Minä kuuntelen, mitä Herra Jumala puhuu. Hän lupaa rauhan kansalleen, omilleen' (Ps 85:8)."
Tähän piispat vielä lisäsivät: "Teologiset ja raamatulliset näkökannat, joissa Jumalan Sanalla yritetään perustella sortoa ja väärinkäytöksiä eivät ole hyväksyttäviä. Päinvastoin, uskon pitää johdattaa jokainen näkemään Jumalan kuva toisissa ihmisissä ja kohtelemaan heitä Jumalan olemusta ja käskyjä toteuttaen niin että kohtaamme Hänen mittaamattoman hyvyytensä, armonsa, oikeudenmkaisuutensa ja rakkautensa."
Luvattu maa
Synodin päättäneessä lehdistötilaisuudessa esitin nämä viestit, koska olin työryhmän puheenjohtajana ollut niitä laatimassa. Silloin toimittaja kysyi: "Mitä tarkoitte lauseella, jossa sanotte, että vetoaminen Raamattuun sorron ja väänrinkäytöksien perusteena on väärin?" Vastasin: "Israel ei voi perusteella Palestiinalaisalueiden miehitystä ja siellä vuosisatoja asuneen palestiinalaisväestön karkottamista väittämällä maata sille Raamatussa luvatuksi maaksi. Kristittyinä emme voi puhua juutalaisille luvatusta maasta. Kristuksessa luvattu maa on Jumalan valtakunta". Jeesus viittasi tähän maahan vuorisaarnassaan antaen sille hengellisen tulkinnan: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan." (Mt 5:3,5).
Vastatessani ajattelin erityisesti juutalaissiirtokuntalaisia, jotka perustelevat rakentamista palestiinalaisten maalle sillä, että se on osa raamatullista Israelia,jonka Jumala on antanut juutalaisille Vanhassa Testamentissa. Varoitin myös siitä vaarasta, että Israelista tulisi yksinomaan juutalaisvaltio, joka olemuksellaan uhkaa 1,2 miljoonan maassa elävän islaminuskoisen ja kristityn arabin oikeuksia. Synodi tähdentää uskonnon ja politiikan erottamisen tärkeyttä: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu" (Mt 22:21).
Kristittynä ja erityisesti Lähi-Idän kristittynä - tämä pätee yhtä lailla katolilaisiin, ortodokseihin ja protestantteihin - näen, että ajatusta luvatusta maasta ei voida käyttää perustelemaan juutalaisten paluuta Israeliin ja siitä seuranneita palestiinalaisten karkotuksia. Israelin valtion perustaminen 1948 ja Brittien mandaatin hallinnon alla olleen Palestiinan jakaminen arabien ja juutalaisten kesken Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1947 päätöslauselman mukaisesti on poliittinen, ei uskonnollinen asia. Se on historiallinen tosiseikka kuten sekin, että juutalaisia vainottiin Euroopassa ja he joutuivat kokemaan shoahin kauhut ja että he sitten päättivät tulla Palestiinaan ja rakentaa oman valtion. Palestiinan valintaa vaikutti muisto siitä, että siellä asui juutalaisia 2000 vuotta sitten. Heitä tuli suuria määriä, syttyi sota heidän ja arabien välillä ja he voittivat sodan. Sadattuhannet palestiinalaiset joutuivat jättämään kotinsa ja pakenemaan ympäröiviin arabimaihin Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan. Joillekin israelilaisille paluu perustui Vanhan Testamentin lupauksiin maasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala olisi suonut heille voiton arabeista ja mahdollisuuden palata.
Vanhasta Testamentista löydämme sodan Jumalan - Jumalan joka taistelee valitun kansansa rinnalle ja tuomitsee tuhoon kansansa vastustajat. Tämä ei ole kristinuskon Jumala. Me luemme Vanhaa Testamenttia Jeesuksen hengessä ja hänen opetustensa valossa. Jeesus ei antanut Pietarin edes vetää miekkaa esiin puolustukseksi. Jeesuksen opetuksen mukaan Jumala on rakkauden, rauhan, oikeudenmukaisuuden ja armon Jumala. Miten Jumala voisi taistella jonkun kansan rinnalla toista kansaa vastaan? Näin ajattelivat ehkä jotkut kristityt keskiajalla tai niin saattavat ajatella muslimiekstremistit, jotka väittävät että Palestiina on maa, jonka Jumala on antanut muslimeille ja on vastoin Jumalan tahtoa antaa palaakaan siitä Israelille. Tämä ei ole meille hyväksyttävää. Tällä ei ole mitään tekemistä sen Jumalan kanssa, jonka Jeesus ilmoitti meille.
Valittu kansa
Mitä tulee ajatukseen valitusta kansasta, on epäilemättä selvää, että kristillisessä teologiassa ja erityisesti Paavalin opetuksen mukaan ei ole enää yhtä valittua kansaa! Kristuksen kanssa ja Kristuksessa miehet ja naiset kaikista maista on kutsuttu Jumalan lapsiksi ja yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Valittuna kansana oleminen ei ollut etuoikeus vaan missio: Vanhan Testamentin Israel oli Jumalan valitsema elämään pyhyydessä, julistamaan hänen nimeään kansojen keskuudessa ja valmistelemaan Messiaan tulemista. Paavali ei kiellä juutalaisten roolia pelastushistoriassa. Roomalaiskirjeessään hän kirjoittaa:
"Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska. Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä. Ovathan he israelilaisia, jotka Jumala on ottanut lapsikseen ja joille hän on antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan hän on tehnyt liitot, heille hän on antanut lain, jumalanpalveluksen ja lupaukset. Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!" (Room. 9:2-5).
Mutta efesolaiskirjeessä hän julistaa, että Jeesus on yhdistänyt kaikki kansat yhdeksi kansaksi ja ruumiiksi:
"Muistakaa, että te olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia -- niinhän teitä nimittävät ne, joita ihmisten tekemän leikkauksen vuoksi sanotaan ympärileikatuiksi. Siihen aikaan te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina." (Ef 2:11-18).
Kahden valtion ratkaisu
Israelin ja Palestiinan kysymyksessä joudumme kohtaamaan kaksi vastakkaista äärimmäistä uskonnollista ideologiaa: toisaalta juutalaiset äärimmäisyysaineksi,joiden mielestä Palestiina on Jumalan juutalaisille antama maa, josta he eivät luovuttaa palaakaan arabeille ja toisaalta muslimien äärimmäisryhmät, jotka sanovat, että Palestiina on muslimimaa, jonka Jumala on antanut arabien valloittaa ja siksi palaakaan siitä ei saa luovuttaa israelilaisille. Näitä vastakkaisia uskonnollisia ideologioita on mahdoton sovittaa yhteen eikä pysyvälle rauhalle ole edellytyksiä.
Synodi ottaa maltillisen kannan ja ehdottaa kahden valtion ratkaisua:
“Lähi-Idän maiden kansalaiset pyytävät kansainvälistä yhteisöä, erityisesti YK:ta, työskentelemään hellittämättä rauhanomaise, oikeudenmukaisen ja pysyvän ratkaisun löytämiseksi konfliktiin panemalla täytäntöön turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja ryhtymällä tarvittaviin lainsäädännöllisiin toimiin palestiinalaisalueiden ja arabimaiden alueiden miehityksen lopettamiseksi. Palestiilaisten tulee saada itsenäinen ja riippumaton kotimaa, jossa he voivat elää turvassa ja nauttia ihmisoikeuksien suojaa. Israelin valtio saa elää turvassa ja rauhan vallitessa omien kansainvälisesti vahvistettujen rajojensa puitteissa. Pyhä kaupunki Jerusalemin nostetaan sille kuuluvaan asemaan kolmen uskonnon - juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin - kaupunkina. Toivomme, että kahden valtion ratkaisu toteutuu eikä jää pelkäksi haaveeksi.Tuomitsemme väkivallan ja uskonnolliset ääriliikkeet. Tuomitsemme rasismin, antisemitismin, kristinuskon ja islamin vastaisuuden ja kehotamme kaikkien uskontojen edustajia kantamaan vastuunsa kulttuurien välisen vuoropuhelun edistämisessä meidän alueellamme ja koko maailmassa."
Vain vuorovaikutus ja valmius kompromisseihin - ei uskonnollisiin kuvitelmiin perustuva sota - voi johtaa pysyvään rauhaan Pyhässä Maassa.
+ Arkkipiispa Cyril S. Bustros
Newtonin eparkki
RSS Feed
