Piispa Younanin viesti ylösnousemuksesta Pääsiäisenä
He pysähtyivät murheellisina. Luuk 24:17
Äskettäin kuljin Jaffan portilta Jerusalemin vanhan kaupungin katuja pitkin kohti toimistoani, kun tapasin kauppiaan, joka on vanha tuttavani. Hän on sellainen henkilö, joka aina pursuaa energiaa, hyvin puhelias, aina hymy huulillaan. Tuona päivänä, jona hiljainen viikko ja Pääsiäinen olivat jo lähestymässsä, hän vain seisoskeli hiljaisena ja näytti surulliselta. Kysyin häneltä mikä oli hätänä. "Ei mikään" oli vastaus. Kun hieman painostin häntä hän sanoi: "Mikään ei ole hyvin Jerusalemissa." Lopun päivää kyselin itseltäni: Miksi?
Psykologit kertovat meille, että surullisuus on turhautuneisuuden aste. Suru ja murheellisuus syntyvät pettymyksen aiheuttaneen tapahtumaketjun aikaan saamasta hämmennyksestä.
Ensimmäisenä pääsiäisiltapäivänä tuntemamme kaksi opetuslasta Emmauksessa seiisoivat tiellä murheellisen näköisinä. Heidän murheensa syynä oil heidän hämmennyksensä. He olivat kuulleet julistettavan Jeesuksen nousseen kuolleista, mutta kaikki muut tapahtumat ja olosuhteet olivat menneet yli heidän ymmärryksensä ja johtaneet heidät kyselemään, epäilemään ja saaneet heidät turhautuneiksi. He tuskin pystyivät siirtämään jalkaa toisen eteen. He olisivat halunneet vain istua keskellä tietä ja itkeä.
Mistä johtui tämä murhe, turhautuneisuus ja hämmennys?
Sen ajan tiedotusvälineessä - kuulopuheissa - oli kulkenut viesti, että yhden Golgatalla ristiinnaulitun miehen ruumis oli kadonnut. Huhut levisivät. "Opetuslapset ovat tulleet yöllä ja varastaneet ruumiin," toiset sanoivat. "Se oli se puutarhuri," sanoivat toiset. "Sotilaiden on täytynyt olla asialla," väittivät jotkut toiset. Jeesuksen seuraajat olivat surun murtamia eivätkä pystyneet ajattelemaan järkevästi. Kaiken tämän lisäksi nämä huhut hämmensivät heidän ennestäänkin järkkynyttä mieltään.
Me kaikki tiedämme, että media usein tarjoilee erilaisia ristiriitaisia näkökulmia synnyttäen epäilyksiä ja hämmennystä siinä määrin ettei aina tiedä mihin uskoa. Me tiedämme, että joukkotiedotusvälineet voivat tulkita uutisia haluamallaan tavalla tai jopa synnyttää uutisia tyhjästä ja vääristellä totuutta. Tällaiset vääristyneet viestit yllyttävät ihmisiä toimimaan ennalta arvaamattomasti. Näyttää siltä, että tällainen maailmamme perustuu tällaiselle yllyttämiselle yhteiskunnallisissa ja poliittissa kysymyksissä.
Opetuslasten saivat huomata uskoneensa sen ajan tiedotusvälineisiin Jeesuksen varman ja järkähtämättömän opetuksen sijaan.
Jeesus oli itse opettanut heille useita kertoja: " Ihmisen Pojan* täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista" (Mark 8:31). Niin selkeää ja yksinkertaista - naulan kantaan! Siinä vaiheessa kun opetuslapset olivat kertoneet tiellä kulkevalle muukalaiselle tästä Jeesuksen opetuksesta, he olivat unohtaneet tai jättäneet pois tärkeimmän: "kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista". Siinä vaiheessa kun he sanoivat sanan "ristiinnaulittiin" (Luuk 24:20), heidän äänensä murtui ja he vaikenivat. Jeesus oli opettanut heitä, mutta nyt Jerusalemin kaduilla kiertävät huhut olivat kuin ukkosenjyrinä johon hukkuivat heidän rakkaan opettajansa lupaukset.
Ei ihme, että he olivat hämmentyneitä. Mutta oli toinenkin syy.
Hei olivat menettäneet toivonsa. "Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin," he sanoivat (Luuk 24:21). Nykyään me tulkitsemme tämän toivon kovin hengellisesti. Heidän toivonsa kuitenkin todennäköisesti liittyi päivänpolitiikkaan. Jeesus oli monien mielestä ollut radikaali kiivailija. Monille vapautus merkitsi vapautta Rooman miehityksestä. Daavidin valtaistuimen palauttaminen tarkoitti monien mielestä valtion rakentamista. Oikeuden toteutuminen merkitsi monien mielissä paikkaa seuraajien sisäpiirissä. "Olimme eläneet siinä toivossa," he huokaisivat ja ajattelivat sitä mitä olivat odottaneet: valtaa, kunniaa ja poliittista menestystä. Unelmat ja valtakuvitelmat olivat kadonneet ja toivo oli mennyt.
Eipä ihme, että he olivat turhautuneita. Mutta oil vielä muutakin.
Muut opetuslapset olivat menettäneet järkensä - niin aikakin Luukas kertoi. Monet, jotka menettävät rakkaansa kuten puolison, näkevät harhanäyissä tämän istuvan tutussa paikassa lempituolissa lempivaatteet päällään ja kuulevat helliä sanoja. Tällaista voisi odottaa jonkun äidiltä, mutta että toisetkin käyttäytyivät näin. He väittivät nähneensä enkeleitä. Pitikö kaikkien vielä menettää järkensä tilanteessa, jossa olisi tarvittu kylmää harkintaa.
Ei ihme, että opetuslapset Emmauksessa eivät voineet ottaa askeltakaan ja olivat murheellisia ensimmäisenä Pääsiäisenä.
Meidän elämämme nykypäivän Lähi-Idässä on samanlaista: Olemme murheellisia, turhautuneita ja hämmentyneitä.
Joka päivä kuulemme poliittisen kiihotuksen sanojen kaiun kaduilla. Mitä meidän pitäisi ajatella arabikeväästä ja viime aikojen tapahtumista? Mitä johtopäätöksiä pitäisi tehdä Syyriasta tulevista uutisista? Mitä pitäisi uskoa siitä mitä meille kerrotaan Iranista? Huhutaan sodista - mitä tämä merkitsee? Kuulemme ääriliikkeiden kiihotusta joka puolelta. He haluavat muuttaa poliittiset ristiriidat uskonnollisiksi. Tuhotut kirkot, palavat moskeijat ja hyökkäykset synagogiin todistavat kasvavasta vihasta ja suvaitsemattomuudesta. Jerusalemissa elämme kuin kuplan sisällä. Talvinen tuuli taivuttaa pitkää ruohoa suuntaan ja toiseen. Missä on totuus? Keneen voimme luottaa?
Haluan kertoa teille siitä viestistä, jonka meille lähettivät Lähi-Idän ortodoksikirkkojen johtajat kokouksestaan Kyproksessa viime viikolla. He halusivat muistuttaa, että kristityt ovat asuneet Syyriassa kristinuskon alkuajoista asti ja elävät siellä edelleen tiiviinä osana yhteiskuntaa, jossa kristityt ja muslmit pitävät toisiaan veljinään ja kunnioittavat toisiaan. Johtajat lupasivat tukea kaikkia pyrkimyksiä ja aloitteita, joilla voidaan palauttaa rauha Syyriaan ja auttaa Syyrian asukkaita toteuttamaan pyrkimyksiään.
Viime aikoina arabikristityt ovat esiintyneet uutisissa. Pienen kristittyjen yhteistön tarinasta on tullut poliittinen hyödyke. Se kertoo uskosta, toivosta ja saavutuksista. Samalla siihen liittyy syytöksiä ja vääristelyä, henkilöiden mustamaalausta ja poliittista kiihotusta. Ei ihme, että tämä hämmentää joitakin ihmisiä. Meitä arabikristittyjä ei saa nähdä omissa yhteisöissämme muukalaisina vaan meidät pitää nähdä yhteiskunnan erottamattomana osana. Pystymmekö näiden oman aikamme ristiriitojen keskellä näkemään ja uskomaan, että Kristus todella on noussut kuolleista ja elää keskellämme - täällä Jerusalemissa?
Jerusalemissa me tunnemme itsemme haavoittuviksi ja voimattomiksi. Kristus selvästikään ei etsi valtaa voimaa - ainoastaan totuus johdattaa anteeksiantoon. Poliittisen vallan houkutus avaa tien äärimmäisyyksille ja tekee lopulta Lähi-Idästä ääriliikkeiden taistelukentän.
Mikä on maltillisten kansalaisten tehtävä tässä ympäristössä? Missä on meidän äänemme? Oli aika, jolloin maltillisuuden tyynnyttävät äänet kuuluivat keskustasta, jota edusti yhteiskunnassa vahva enemmistö. Nyt ääriliikkeiden kova kiihotus hallitsee ja tukahduttaa maltilliset äänet ja tekee ne voimattomiksi. Ekstremismi ja kiihkoilu ei leimaa pelkästään yhtä kansakuntaa tai uskontoa vaan siitä on tullut koko Lähi-Idän käyttövoima. Ääriliikkeiden kannattajat uskottelevat meille, että ajatukset yhteiselosta, lähimmäisenrakkaudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta ovat turhia: Ne eivät kuulu siihen maailmaan missä me elämme. He levittävät maailmankatsomusta, jossa 'toisten' oikeudet kielletään. Kun maltilliset tahot menettävät vallan, niitä katsotaan ylenkatsoen ja kutsutaan mielenvikaisiksi. Yhteiskunta kokonaisuutena kärsii tästä ja on suurin häviäjä. Siksi jotkut meistä kokevat olevansa murheellisia ja kykenemättömiä kuin opetuslapset Emmauksen tiellä
Opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen opetuksen väärin. Heille ei oltu annettu valtaa hallita maailmaa vaan voima muuttaa sitä. Heidän tehtäväkseen oli tullut rakentaa siltoja muurien sijasta.
Ylösnousemuksen sanoma on, että Jeesus yhä tulee keskuuteemme ja kulkee kanssamme Emmauksen tiellä. Me emme useinkaan tunnista ylösnoussutta Jeesusta siinä muukalaisesta, joka tulee toveriksemme tiellä. Se on kuitenkin Jeesus, joka kulkee kanssamme nuorena, vanhana, miehenä, naisena, eri kansallisuuksien edustajana, eri kielien puhujana ja niin outona meille. Jeesus on meillä siinä 'toisessa' - siinä joka kulkee tiellä kanssamme, kuulee tarinamme ja myötäelää kohtaloissamme ja kohottaa silmämme tiestä näkemään pidemmälle kuin tähän hetkeen.
Tällaisen kehotuksen rinnalla kulkemiseen esitti Ignatius Antiokialainen Vähän Aasian kirkoille matkallaan Roomaan ja siellä seuraavaan marttyyriuteen:
Työskennelkää, ponnistelkaa, juoskaa, kärsikää, levätkää ja nouskaa levolta yhdessä. Te olette Jumalan talon taloudenhoitajia, Hänen palvelijoitaan ja perhekuntaansa. Olkaa lempeitä ja pitkämielisiä toisillenne niinkuin Jumalakin on teille. Olkaa aina minun iloni! (Ignatiuksen kirje Polykarpokselle, luku 6).
Ignatiuksen sanat ovat kehoitus meille. Ylösnousemuksen toivo on paras matkakumppanimme.
Hyvä sanoma on se, että Jeesus antaa meille syyn toivoa. "Olimme eläneet toivossa" sanomme usein ikäänkuin toivomme lähde olisi kuivunut, ikäänkuin toivomme olisi ollut vain ohikiitävä mielenliikahdus, kuin huhtikuun tuuli voisi puhaltaa toivomme pois pölyn tavoin. "Olimme eläneet toivossa" sanomme epätoivossamme ja Jeesus muistuttaa meille että osamme ikuinen toivo Jumalassa. Jeesus johtaa meidät lukemaan Jumalan Pyhästä Sanasta Hänen järkkymättömistä lupauksistaan kunnes sydämemme palaa innosta ja kaipuusta ja muistamme Jeesuksen oman opetuksen, että Ihmisen Pojan piti kärsiä ja nousta kuolleista ja että Hän elää Jerusalemissa, koko Lähi-Idässä ja kaikkialla maailmassa. Elämme toivossa riippumatta olosuhteistamme, ympärillämme pyörivistä huhuista ja tiedotusvälineiden vastaväitteistä. Elämme toivossa koska Jeesus elää ja on kanssamme aikojen loppuun asti. Me arabikristityt, jotka saimme kauan sitten viestin ylösnousemuksesta, pidämme yllä toivoa sukupolvesta toiseen ja murennamme toivollamme vihaa ja erottavia raja-aitoja, että toivomme kautta saisimme yltäkylläisen elämän. Niin kauan kuin kirkko Lähi-Idässä todistaa ja elää toivossa, maailmalla on merkki totuudesta ja ylösnousemuksesta.
Ylösnousemus uudistaa meissä toivon joka kumpuaa rististä ja tyhjästä haudasta. Ei voitonvarmuutta vaan toivon johon johon tartutaan silloinkin kun se tuntuu kadonneen. Jos ylösnousemus on vähiten odotettu yllätys, toivomme avaa ikkunan yllätyksiin tuleisuudessa: elämään rakkauden ja ihmisyyden täyteläisyydessä. Siksi haluamme edelleen sitoutua kahden valtion ratkaisuun, jossa Jerusalem on yhteinen juutalaisile, muslimeille ja kristityille - israelilaisille ja palestiinalaisille.
Hyvä uutinen on, että Jeesus antaa meille matkalla elämän leipää niin että silmämme avautuvat näkemään maailman puutteen ja sielumme vahvistuu palaamaan Jerusalemiin. Me emme ole uupumuksesta jähmettyneet paikoillemme tuskamme ja pelkojemme tähden. Sen sijaan kiirehdimme matkaamme tuuli takanamme. Emme ole enää murheellisia vaan ilolla täyttyneitä. Valitusvirtemme on vaihtunut tanssiin. Jeesus on kutsunut meidän todistajikseen, kertomaan että Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi!
Siksi kirkolla on tässä ajassa tehtävä ja kutsumus todistaa ylösnousemuksesta ja ylösnousseena. Meidän tulee kiiruhtaa Emmauksesta takaisin Jerusalemiin sekä ehtoollisen ravitsemina ja toivomme uudistaneina liittyä uskovien yhteisöön. Meidän tulee kiirehtiä Jerusalemiin vahvistamaan murheellisia, hämmentyneitä ja epävarmoja. Meidän tulee muistuttaa veljillemme ja sisarillemme, että vaikka PItkänperjantain pimeys viipyy Lähi-Idässä, ylösnousemuksen valo koittaa. Meidän täytyy kiirehtiä Jerusalemiin todistamaan että Jeesus elää maailmassa tänään. Totisesti Hän nousi kuolleista.
Al Masih Qam! Haqan Qam!
Piispa Munib A. Younan
Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilainen kirkko
He pysähtyivät murheellisina. Luuk 24:17
Äskettäin kuljin Jaffan portilta Jerusalemin vanhan kaupungin katuja pitkin kohti toimistoani, kun tapasin kauppiaan, joka on vanha tuttavani. Hän on sellainen henkilö, joka aina pursuaa energiaa, hyvin puhelias, aina hymy huulillaan. Tuona päivänä, jona hiljainen viikko ja Pääsiäinen olivat jo lähestymässsä, hän vain seisoskeli hiljaisena ja näytti surulliselta. Kysyin häneltä mikä oli hätänä. "Ei mikään" oli vastaus. Kun hieman painostin häntä hän sanoi: "Mikään ei ole hyvin Jerusalemissa." Lopun päivää kyselin itseltäni: Miksi?
Psykologit kertovat meille, että surullisuus on turhautuneisuuden aste. Suru ja murheellisuus syntyvät pettymyksen aiheuttaneen tapahtumaketjun aikaan saamasta hämmennyksestä.
Ensimmäisenä pääsiäisiltapäivänä tuntemamme kaksi opetuslasta Emmauksessa seiisoivat tiellä murheellisen näköisinä. Heidän murheensa syynä oil heidän hämmennyksensä. He olivat kuulleet julistettavan Jeesuksen nousseen kuolleista, mutta kaikki muut tapahtumat ja olosuhteet olivat menneet yli heidän ymmärryksensä ja johtaneet heidät kyselemään, epäilemään ja saaneet heidät turhautuneiksi. He tuskin pystyivät siirtämään jalkaa toisen eteen. He olisivat halunneet vain istua keskellä tietä ja itkeä.
Mistä johtui tämä murhe, turhautuneisuus ja hämmennys?
Sen ajan tiedotusvälineessä - kuulopuheissa - oli kulkenut viesti, että yhden Golgatalla ristiinnaulitun miehen ruumis oli kadonnut. Huhut levisivät. "Opetuslapset ovat tulleet yöllä ja varastaneet ruumiin," toiset sanoivat. "Se oli se puutarhuri," sanoivat toiset. "Sotilaiden on täytynyt olla asialla," väittivät jotkut toiset. Jeesuksen seuraajat olivat surun murtamia eivätkä pystyneet ajattelemaan järkevästi. Kaiken tämän lisäksi nämä huhut hämmensivät heidän ennestäänkin järkkynyttä mieltään.
Me kaikki tiedämme, että media usein tarjoilee erilaisia ristiriitaisia näkökulmia synnyttäen epäilyksiä ja hämmennystä siinä määrin ettei aina tiedä mihin uskoa. Me tiedämme, että joukkotiedotusvälineet voivat tulkita uutisia haluamallaan tavalla tai jopa synnyttää uutisia tyhjästä ja vääristellä totuutta. Tällaiset vääristyneet viestit yllyttävät ihmisiä toimimaan ennalta arvaamattomasti. Näyttää siltä, että tällainen maailmamme perustuu tällaiselle yllyttämiselle yhteiskunnallisissa ja poliittissa kysymyksissä.
Opetuslasten saivat huomata uskoneensa sen ajan tiedotusvälineisiin Jeesuksen varman ja järkähtämättömän opetuksen sijaan.
Jeesus oli itse opettanut heille useita kertoja: " Ihmisen Pojan* täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista" (Mark 8:31). Niin selkeää ja yksinkertaista - naulan kantaan! Siinä vaiheessa kun opetuslapset olivat kertoneet tiellä kulkevalle muukalaiselle tästä Jeesuksen opetuksesta, he olivat unohtaneet tai jättäneet pois tärkeimmän: "kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista". Siinä vaiheessa kun he sanoivat sanan "ristiinnaulittiin" (Luuk 24:20), heidän äänensä murtui ja he vaikenivat. Jeesus oli opettanut heitä, mutta nyt Jerusalemin kaduilla kiertävät huhut olivat kuin ukkosenjyrinä johon hukkuivat heidän rakkaan opettajansa lupaukset.
Ei ihme, että he olivat hämmentyneitä. Mutta oli toinenkin syy.
Hei olivat menettäneet toivonsa. "Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin," he sanoivat (Luuk 24:21). Nykyään me tulkitsemme tämän toivon kovin hengellisesti. Heidän toivonsa kuitenkin todennäköisesti liittyi päivänpolitiikkaan. Jeesus oli monien mielestä ollut radikaali kiivailija. Monille vapautus merkitsi vapautta Rooman miehityksestä. Daavidin valtaistuimen palauttaminen tarkoitti monien mielestä valtion rakentamista. Oikeuden toteutuminen merkitsi monien mielissä paikkaa seuraajien sisäpiirissä. "Olimme eläneet siinä toivossa," he huokaisivat ja ajattelivat sitä mitä olivat odottaneet: valtaa, kunniaa ja poliittista menestystä. Unelmat ja valtakuvitelmat olivat kadonneet ja toivo oli mennyt.
Eipä ihme, että he olivat turhautuneita. Mutta oil vielä muutakin.
Muut opetuslapset olivat menettäneet järkensä - niin aikakin Luukas kertoi. Monet, jotka menettävät rakkaansa kuten puolison, näkevät harhanäyissä tämän istuvan tutussa paikassa lempituolissa lempivaatteet päällään ja kuulevat helliä sanoja. Tällaista voisi odottaa jonkun äidiltä, mutta että toisetkin käyttäytyivät näin. He väittivät nähneensä enkeleitä. Pitikö kaikkien vielä menettää järkensä tilanteessa, jossa olisi tarvittu kylmää harkintaa.
Ei ihme, että opetuslapset Emmauksessa eivät voineet ottaa askeltakaan ja olivat murheellisia ensimmäisenä Pääsiäisenä.
Meidän elämämme nykypäivän Lähi-Idässä on samanlaista: Olemme murheellisia, turhautuneita ja hämmentyneitä.
Joka päivä kuulemme poliittisen kiihotuksen sanojen kaiun kaduilla. Mitä meidän pitäisi ajatella arabikeväästä ja viime aikojen tapahtumista? Mitä johtopäätöksiä pitäisi tehdä Syyriasta tulevista uutisista? Mitä pitäisi uskoa siitä mitä meille kerrotaan Iranista? Huhutaan sodista - mitä tämä merkitsee? Kuulemme ääriliikkeiden kiihotusta joka puolelta. He haluavat muuttaa poliittiset ristiriidat uskonnollisiksi. Tuhotut kirkot, palavat moskeijat ja hyökkäykset synagogiin todistavat kasvavasta vihasta ja suvaitsemattomuudesta. Jerusalemissa elämme kuin kuplan sisällä. Talvinen tuuli taivuttaa pitkää ruohoa suuntaan ja toiseen. Missä on totuus? Keneen voimme luottaa?
Haluan kertoa teille siitä viestistä, jonka meille lähettivät Lähi-Idän ortodoksikirkkojen johtajat kokouksestaan Kyproksessa viime viikolla. He halusivat muistuttaa, että kristityt ovat asuneet Syyriassa kristinuskon alkuajoista asti ja elävät siellä edelleen tiiviinä osana yhteiskuntaa, jossa kristityt ja muslmit pitävät toisiaan veljinään ja kunnioittavat toisiaan. Johtajat lupasivat tukea kaikkia pyrkimyksiä ja aloitteita, joilla voidaan palauttaa rauha Syyriaan ja auttaa Syyrian asukkaita toteuttamaan pyrkimyksiään.
Viime aikoina arabikristityt ovat esiintyneet uutisissa. Pienen kristittyjen yhteistön tarinasta on tullut poliittinen hyödyke. Se kertoo uskosta, toivosta ja saavutuksista. Samalla siihen liittyy syytöksiä ja vääristelyä, henkilöiden mustamaalausta ja poliittista kiihotusta. Ei ihme, että tämä hämmentää joitakin ihmisiä. Meitä arabikristittyjä ei saa nähdä omissa yhteisöissämme muukalaisina vaan meidät pitää nähdä yhteiskunnan erottamattomana osana. Pystymmekö näiden oman aikamme ristiriitojen keskellä näkemään ja uskomaan, että Kristus todella on noussut kuolleista ja elää keskellämme - täällä Jerusalemissa?
Jerusalemissa me tunnemme itsemme haavoittuviksi ja voimattomiksi. Kristus selvästikään ei etsi valtaa voimaa - ainoastaan totuus johdattaa anteeksiantoon. Poliittisen vallan houkutus avaa tien äärimmäisyyksille ja tekee lopulta Lähi-Idästä ääriliikkeiden taistelukentän.
Mikä on maltillisten kansalaisten tehtävä tässä ympäristössä? Missä on meidän äänemme? Oli aika, jolloin maltillisuuden tyynnyttävät äänet kuuluivat keskustasta, jota edusti yhteiskunnassa vahva enemmistö. Nyt ääriliikkeiden kova kiihotus hallitsee ja tukahduttaa maltilliset äänet ja tekee ne voimattomiksi. Ekstremismi ja kiihkoilu ei leimaa pelkästään yhtä kansakuntaa tai uskontoa vaan siitä on tullut koko Lähi-Idän käyttövoima. Ääriliikkeiden kannattajat uskottelevat meille, että ajatukset yhteiselosta, lähimmäisenrakkaudesta ja keskinäisestä kunnioituksesta ovat turhia: Ne eivät kuulu siihen maailmaan missä me elämme. He levittävät maailmankatsomusta, jossa 'toisten' oikeudet kielletään. Kun maltilliset tahot menettävät vallan, niitä katsotaan ylenkatsoen ja kutsutaan mielenvikaisiksi. Yhteiskunta kokonaisuutena kärsii tästä ja on suurin häviäjä. Siksi jotkut meistä kokevat olevansa murheellisia ja kykenemättömiä kuin opetuslapset Emmauksen tiellä
Opetuslapset ymmärsivät Jeesuksen opetuksen väärin. Heille ei oltu annettu valtaa hallita maailmaa vaan voima muuttaa sitä. Heidän tehtäväkseen oli tullut rakentaa siltoja muurien sijasta.
Ylösnousemuksen sanoma on, että Jeesus yhä tulee keskuuteemme ja kulkee kanssamme Emmauksen tiellä. Me emme useinkaan tunnista ylösnoussutta Jeesusta siinä muukalaisesta, joka tulee toveriksemme tiellä. Se on kuitenkin Jeesus, joka kulkee kanssamme nuorena, vanhana, miehenä, naisena, eri kansallisuuksien edustajana, eri kielien puhujana ja niin outona meille. Jeesus on meillä siinä 'toisessa' - siinä joka kulkee tiellä kanssamme, kuulee tarinamme ja myötäelää kohtaloissamme ja kohottaa silmämme tiestä näkemään pidemmälle kuin tähän hetkeen.
Tällaisen kehotuksen rinnalla kulkemiseen esitti Ignatius Antiokialainen Vähän Aasian kirkoille matkallaan Roomaan ja siellä seuraavaan marttyyriuteen:
Työskennelkää, ponnistelkaa, juoskaa, kärsikää, levätkää ja nouskaa levolta yhdessä. Te olette Jumalan talon taloudenhoitajia, Hänen palvelijoitaan ja perhekuntaansa. Olkaa lempeitä ja pitkämielisiä toisillenne niinkuin Jumalakin on teille. Olkaa aina minun iloni! (Ignatiuksen kirje Polykarpokselle, luku 6).
Ignatiuksen sanat ovat kehoitus meille. Ylösnousemuksen toivo on paras matkakumppanimme.
Hyvä sanoma on se, että Jeesus antaa meille syyn toivoa. "Olimme eläneet toivossa" sanomme usein ikäänkuin toivomme lähde olisi kuivunut, ikäänkuin toivomme olisi ollut vain ohikiitävä mielenliikahdus, kuin huhtikuun tuuli voisi puhaltaa toivomme pois pölyn tavoin. "Olimme eläneet toivossa" sanomme epätoivossamme ja Jeesus muistuttaa meille että osamme ikuinen toivo Jumalassa. Jeesus johtaa meidät lukemaan Jumalan Pyhästä Sanasta Hänen järkkymättömistä lupauksistaan kunnes sydämemme palaa innosta ja kaipuusta ja muistamme Jeesuksen oman opetuksen, että Ihmisen Pojan piti kärsiä ja nousta kuolleista ja että Hän elää Jerusalemissa, koko Lähi-Idässä ja kaikkialla maailmassa. Elämme toivossa riippumatta olosuhteistamme, ympärillämme pyörivistä huhuista ja tiedotusvälineiden vastaväitteistä. Elämme toivossa koska Jeesus elää ja on kanssamme aikojen loppuun asti. Me arabikristityt, jotka saimme kauan sitten viestin ylösnousemuksesta, pidämme yllä toivoa sukupolvesta toiseen ja murennamme toivollamme vihaa ja erottavia raja-aitoja, että toivomme kautta saisimme yltäkylläisen elämän. Niin kauan kuin kirkko Lähi-Idässä todistaa ja elää toivossa, maailmalla on merkki totuudesta ja ylösnousemuksesta.
Ylösnousemus uudistaa meissä toivon joka kumpuaa rististä ja tyhjästä haudasta. Ei voitonvarmuutta vaan toivon johon johon tartutaan silloinkin kun se tuntuu kadonneen. Jos ylösnousemus on vähiten odotettu yllätys, toivomme avaa ikkunan yllätyksiin tuleisuudessa: elämään rakkauden ja ihmisyyden täyteläisyydessä. Siksi haluamme edelleen sitoutua kahden valtion ratkaisuun, jossa Jerusalem on yhteinen juutalaisile, muslimeille ja kristityille - israelilaisille ja palestiinalaisille.
Hyvä uutinen on, että Jeesus antaa meille matkalla elämän leipää niin että silmämme avautuvat näkemään maailman puutteen ja sielumme vahvistuu palaamaan Jerusalemiin. Me emme ole uupumuksesta jähmettyneet paikoillemme tuskamme ja pelkojemme tähden. Sen sijaan kiirehdimme matkaamme tuuli takanamme. Emme ole enää murheellisia vaan ilolla täyttyneitä. Valitusvirtemme on vaihtunut tanssiin. Jeesus on kutsunut meidän todistajikseen, kertomaan että Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi!
Siksi kirkolla on tässä ajassa tehtävä ja kutsumus todistaa ylösnousemuksesta ja ylösnousseena. Meidän tulee kiiruhtaa Emmauksesta takaisin Jerusalemiin sekä ehtoollisen ravitsemina ja toivomme uudistaneina liittyä uskovien yhteisöön. Meidän tulee kiirehtiä Jerusalemiin vahvistamaan murheellisia, hämmentyneitä ja epävarmoja. Meidän tulee muistuttaa veljillemme ja sisarillemme, että vaikka PItkänperjantain pimeys viipyy Lähi-Idässä, ylösnousemuksen valo koittaa. Meidän täytyy kiirehtiä Jerusalemiin todistamaan että Jeesus elää maailmassa tänään. Totisesti Hän nousi kuolleista.
Al Masih Qam! Haqan Qam!
Piispa Munib A. Younan
Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilainen kirkko
RSS Feed
