Yusef Daher – 15. tammikuuta 2011
Kaksi joukkomurhaa - toinen Bagdadissa loppuvuodesta ja toinen Aleksandriassa uutenavuotena - saivat Lähi-Idän kristityt jälleen hätääntymään. Kansainvälisessä yhteisössä, mutta erityisesti arabimaailmassa hallituksille, puolueille ja ja poliittisille kommentaattoreille aiheesta tuli arka kysymys, josta vastuuta koetettiin vierittää milloin millekin taholle. Molemmat joukkomurhat tapahtuivat hetkenä, jolloin Vatikaani oli katolisen kirkon puolesta tarttunut asiaan ja Lähi-Idän synodissa paneutunut alueen kristittyjen asemaan. Synodin luonnostelemia suosituksia oltiin juuri julkaisemassa. Oli kuin olisi ennustettu, pelätty ja koettu välttää sitä mikä osoittautui väistämättömäksi. Tuskin olivat synodin osanottajat päässeet kotiinsa Rooman matkaltaan, kun helvetti pääsi valloilleen.
Tapaukset aiheuttivat hämmennystä myös muslimi- ja arabimaailmassa. Siellä monet hätääntyivät ja siirtyivät puolustuskannalle tuntien avuttomuutta. Hallitukset lupasivat resursseja kristittyjen suojelemiseksi. Niitä häiritsi kritiikki, joka väitti että ne eivät olleet tehneet tarpeeksi ja että olisi syntynyt hallitsematon tilanne.
Kommentaattorit avasivat ikkunoita julkisuudelta piilossa olleeseen todellisuuteen kertoen myös omista kokemuksistaan. Osa halusi syyttää uskontoja tai uskonnollista hulluutta toisten pureutuessa syvällisemmin yhteiskunnan rakenteellisiin kysymyksiin ja koulutukseen. Eräs heistä kuvasi, että kristittyjä ja arabikristittyjä pidettiin luonnostaan saastaisina ja vääräuskoisina omissa yhteiskunnissaan. Egyptin maaseudulla oli tapana, että kristityn tuli nousta aasinsa ratsailta kohdatessaan muslimeja tiellä.
Onko nykyisissä tapauksissa kysymys uskonnollisesta kannasta vai ajaako tapahtumia poliittinen agenda? Kuinka kauan tämä henki oli kätkettynä? Mitkä tabut ovat estäneet asioiden käsittelemisen ja mistä löytyvät parannuskeinot, kysyttiin. Jotkus kyseenalaistivat uskonnon ja uskon eron kuvaten uskontoa ihmisten mielentilaksi, joka on negatiivisen käyttäytymisen taustalla samalla kun uskon ajatellaan ole kaikessa käsittämättömyydessä Jumalaa opetuksia ja sanomaa etsivänä spiritualiteettina positiivisempaa ja ylevämpää. Facebookissa ja monissa keskusteluissa havaitsin, että uskonnollisten kirjoitusten manipulointi ja käyttäminen oman vihan perusteluna ja kiihotukseen toista uskontoa vastaan on keskiössä. Toiset koettivat väistää ongelmaa toteamalla, että elämme yhdessä tapahtuipa mitä tahansa.
Ainakaan vanha tabu koskien sortoa ja sorron kohteena olemista ei ainakaan toiminut. Kuulin kirkossa ja katsoin netistä videoita, joissa uskonnolliset johtajat esittivät uhkauksia ja uhkavaatimuksia.
Samaan aikaan uuden vuoden alussa sudanilaiset kristityt juhlivat kaduilla edessä häämöttävää vapautumista Pohjois-Sudanin vallasta ja historiallisesta yhteydestä osana Sudanin valtiota. He saavat nyt maistaa vapautta vieraan uskonnon määräämästä lainsäädännöstä . Maailma alkoi tajuta, että Etelä- ja Pohjois-Sudan eivät alunalkaenkaan kuuluneet yhteen.
Irakissa kristityt pakenevat pohjoiseen kurdien syliin ja heitä asutetaan kiistanalaisille alueille välimaastoon elleivät he pakene maasta diasporaan. Heitä ajetaan kodeistaan maan keskiosista sekä Bagdadista ja Basrasta esittämällä erilaisia uhkauksia. He joutuvat jättämään kotikaupunkinsa, joissa he ovat asuneet satoja ja tuhansia vuosia. Palestiinalaiskristityt häädetään Jerusalemista osana Israelin toteuttamaa etnistä puhdistusoperaatiota käyttämällä välineinä asumisoikeuden rajoituksia ja kunnallishallinnon toimenpiteitä. Länsirannan kristityt jättävät alueen ja muuttavat sinne, missä uskonnon harjoittaminen ja elämä on helpompaa. He opiskelevat demokratiaa ja poliittista vaikuttamista. Kun kuulen heidän puhuvan, mieleen tulee antiikin Kreikan ja Rooman agorat, joilla filosofit ja oppineet alkoivat opettaa meille demokratiaa ja kirjallisuutta. Egyptissä 11 miljoona koptia tuntee olonsa uhatuksi vainon ja painostuksen lisääntyessä viime kuukausina. Näin suuri ihmisjoukko ei voi muuttaa maasta: heidän on vain sopeuduttava. Syyriassa ja Jordaniassa kristittyjen tilanne on turvallisempi viranomaisten tiukan valvonnan oloissa, jossa he ovat muita maita paremmin integroituneet osaksi yhteiskuntaa ja sen hallintokoneistoa. Tilanne perustuu kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen vaalimiseen pikemminkin kuin uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Yleisesti ottaen tilanne on kristityille helpompi kaupungeissa kuin syrjäseuduilla, missä on elettävä tiukemmin enemmistön ehdoilla.
Median merkitys on noussut keskeiseksi erilaisten signaalien välittäjänä. Meidät kaikki hukuttaa tiedonvälityksen tsunami uutisten, videoiden ja artikkeleiden muodossa. Vain teot puuttuvat. Silti joukkotiedotuksessa mielenosoitukset jäivät huomiotta. Kaiken kaaoksen keskellä tulisi tunnustaa se tosiasia, että Lähi-Idän kristityt ovat omissa maissaan alkuperäisväestöä, joiden olemassaolon jatkuvuuden ja turvallisuuden takaamisen pitäisi olla kaiken lähtökohta. Kaikkien toimijoiden pitäisi ottaa vastuu tästä. Suojelusta puhuminen on tabu. Se, mitä yritetään peitellä on varsinaiset pahan kasvot, joka on tietämättömyys. Tarvitaan tietoisuuden lisäämistä yhteisöjen välillä ja toisenlaisten väestöryhmien hyväksymistä osaksi yhteiskuntaa. Ilmeinen tapa vaikuttaa olisi koulutusjärjestelmän kautta. Vain uskonnollisen kasvatuksen uudistaminen kouluissa voisi lisätä kristityn väestön turvallisuutta. Muslimeille on pienestä pitäen opettava, että kristitty on veljesi. Täytyy myös palata juurille ja ihmisarvon ensisijaisuuden tunnustamiseen: kansallisuus ja uskonto tulevat vasta toisena ja kolmantena. Uskonnollisten johtajien tulee korottaa äänensä ja tukea toisiaan.
Lähi-Idän kristityt ovat antaneet panoksensa arabimaailman yhteiskuntien rakentamiseen. Nyt he kokevat tulleensa petetyiksi näiden valtioiden, maailman, islamin, juutalaisten ja toisten maiden kristittyjen taholta.
Yusef Daher
pääsihteeri
Jerusalemin kirkkojen välisen työn keskus
Jerusalem Inter-Church Centre - JIC
Kaksi joukkomurhaa - toinen Bagdadissa loppuvuodesta ja toinen Aleksandriassa uutenavuotena - saivat Lähi-Idän kristityt jälleen hätääntymään. Kansainvälisessä yhteisössä, mutta erityisesti arabimaailmassa hallituksille, puolueille ja ja poliittisille kommentaattoreille aiheesta tuli arka kysymys, josta vastuuta koetettiin vierittää milloin millekin taholle. Molemmat joukkomurhat tapahtuivat hetkenä, jolloin Vatikaani oli katolisen kirkon puolesta tarttunut asiaan ja Lähi-Idän synodissa paneutunut alueen kristittyjen asemaan. Synodin luonnostelemia suosituksia oltiin juuri julkaisemassa. Oli kuin olisi ennustettu, pelätty ja koettu välttää sitä mikä osoittautui väistämättömäksi. Tuskin olivat synodin osanottajat päässeet kotiinsa Rooman matkaltaan, kun helvetti pääsi valloilleen.
Tapaukset aiheuttivat hämmennystä myös muslimi- ja arabimaailmassa. Siellä monet hätääntyivät ja siirtyivät puolustuskannalle tuntien avuttomuutta. Hallitukset lupasivat resursseja kristittyjen suojelemiseksi. Niitä häiritsi kritiikki, joka väitti että ne eivät olleet tehneet tarpeeksi ja että olisi syntynyt hallitsematon tilanne.
Kommentaattorit avasivat ikkunoita julkisuudelta piilossa olleeseen todellisuuteen kertoen myös omista kokemuksistaan. Osa halusi syyttää uskontoja tai uskonnollista hulluutta toisten pureutuessa syvällisemmin yhteiskunnan rakenteellisiin kysymyksiin ja koulutukseen. Eräs heistä kuvasi, että kristittyjä ja arabikristittyjä pidettiin luonnostaan saastaisina ja vääräuskoisina omissa yhteiskunnissaan. Egyptin maaseudulla oli tapana, että kristityn tuli nousta aasinsa ratsailta kohdatessaan muslimeja tiellä.
Onko nykyisissä tapauksissa kysymys uskonnollisesta kannasta vai ajaako tapahtumia poliittinen agenda? Kuinka kauan tämä henki oli kätkettynä? Mitkä tabut ovat estäneet asioiden käsittelemisen ja mistä löytyvät parannuskeinot, kysyttiin. Jotkus kyseenalaistivat uskonnon ja uskon eron kuvaten uskontoa ihmisten mielentilaksi, joka on negatiivisen käyttäytymisen taustalla samalla kun uskon ajatellaan ole kaikessa käsittämättömyydessä Jumalaa opetuksia ja sanomaa etsivänä spiritualiteettina positiivisempaa ja ylevämpää. Facebookissa ja monissa keskusteluissa havaitsin, että uskonnollisten kirjoitusten manipulointi ja käyttäminen oman vihan perusteluna ja kiihotukseen toista uskontoa vastaan on keskiössä. Toiset koettivat väistää ongelmaa toteamalla, että elämme yhdessä tapahtuipa mitä tahansa.
Ainakaan vanha tabu koskien sortoa ja sorron kohteena olemista ei ainakaan toiminut. Kuulin kirkossa ja katsoin netistä videoita, joissa uskonnolliset johtajat esittivät uhkauksia ja uhkavaatimuksia.
Samaan aikaan uuden vuoden alussa sudanilaiset kristityt juhlivat kaduilla edessä häämöttävää vapautumista Pohjois-Sudanin vallasta ja historiallisesta yhteydestä osana Sudanin valtiota. He saavat nyt maistaa vapautta vieraan uskonnon määräämästä lainsäädännöstä . Maailma alkoi tajuta, että Etelä- ja Pohjois-Sudan eivät alunalkaenkaan kuuluneet yhteen.
Irakissa kristityt pakenevat pohjoiseen kurdien syliin ja heitä asutetaan kiistanalaisille alueille välimaastoon elleivät he pakene maasta diasporaan. Heitä ajetaan kodeistaan maan keskiosista sekä Bagdadista ja Basrasta esittämällä erilaisia uhkauksia. He joutuvat jättämään kotikaupunkinsa, joissa he ovat asuneet satoja ja tuhansia vuosia. Palestiinalaiskristityt häädetään Jerusalemista osana Israelin toteuttamaa etnistä puhdistusoperaatiota käyttämällä välineinä asumisoikeuden rajoituksia ja kunnallishallinnon toimenpiteitä. Länsirannan kristityt jättävät alueen ja muuttavat sinne, missä uskonnon harjoittaminen ja elämä on helpompaa. He opiskelevat demokratiaa ja poliittista vaikuttamista. Kun kuulen heidän puhuvan, mieleen tulee antiikin Kreikan ja Rooman agorat, joilla filosofit ja oppineet alkoivat opettaa meille demokratiaa ja kirjallisuutta. Egyptissä 11 miljoona koptia tuntee olonsa uhatuksi vainon ja painostuksen lisääntyessä viime kuukausina. Näin suuri ihmisjoukko ei voi muuttaa maasta: heidän on vain sopeuduttava. Syyriassa ja Jordaniassa kristittyjen tilanne on turvallisempi viranomaisten tiukan valvonnan oloissa, jossa he ovat muita maita paremmin integroituneet osaksi yhteiskuntaa ja sen hallintokoneistoa. Tilanne perustuu kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen vaalimiseen pikemminkin kuin uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Yleisesti ottaen tilanne on kristityille helpompi kaupungeissa kuin syrjäseuduilla, missä on elettävä tiukemmin enemmistön ehdoilla.
Median merkitys on noussut keskeiseksi erilaisten signaalien välittäjänä. Meidät kaikki hukuttaa tiedonvälityksen tsunami uutisten, videoiden ja artikkeleiden muodossa. Vain teot puuttuvat. Silti joukkotiedotuksessa mielenosoitukset jäivät huomiotta. Kaiken kaaoksen keskellä tulisi tunnustaa se tosiasia, että Lähi-Idän kristityt ovat omissa maissaan alkuperäisväestöä, joiden olemassaolon jatkuvuuden ja turvallisuuden takaamisen pitäisi olla kaiken lähtökohta. Kaikkien toimijoiden pitäisi ottaa vastuu tästä. Suojelusta puhuminen on tabu. Se, mitä yritetään peitellä on varsinaiset pahan kasvot, joka on tietämättömyys. Tarvitaan tietoisuuden lisäämistä yhteisöjen välillä ja toisenlaisten väestöryhmien hyväksymistä osaksi yhteiskuntaa. Ilmeinen tapa vaikuttaa olisi koulutusjärjestelmän kautta. Vain uskonnollisen kasvatuksen uudistaminen kouluissa voisi lisätä kristityn väestön turvallisuutta. Muslimeille on pienestä pitäen opettava, että kristitty on veljesi. Täytyy myös palata juurille ja ihmisarvon ensisijaisuuden tunnustamiseen: kansallisuus ja uskonto tulevat vasta toisena ja kolmantena. Uskonnollisten johtajien tulee korottaa äänensä ja tukea toisiaan.
Lähi-Idän kristityt ovat antaneet panoksensa arabimaailman yhteiskuntien rakentamiseen. Nyt he kokevat tulleensa petetyiksi näiden valtioiden, maailman, islamin, juutalaisten ja toisten maiden kristittyjen taholta.
Yusef Daher
pääsihteeri
Jerusalemin kirkkojen välisen työn keskus
Jerusalem Inter-Church Centre - JIC
RSS Feed
