Jumalan lahjoittama maa?
Alue, jota tällä sivustolla kutsutaan Pyhäksi Maaksi on tunnettu myös nimillä Kaanaanmaa, Israel ja Juudea, Filistia ja Palestiina. Alue on ollut sotilasmiehityksen alaisena suurimman osan 3000 vuoden historiastaan. Ulkopuolisia miehitysvaltoja ovat olleet assyrialaiset (800-700 luvuilla e.Kr.), babylonialaiset (6. vuosisata e.Kr.), kreikkalaiset (Aleksanteri Suuri ja hänen seuraajansa 400-100 e.Kr.) sekä roomalaiset (1. vuosisata e.Kr. – 7. vuosisata j.Kr.), ottomaanien valtakunta (16.-20. vuosisadat) sekä Iso Britannia (1917-1948).
1. maailmansodan päättyessä Palestiinasta, joka oli ollut vuosisatojen ajan osa ottomaanien valtakuntaa, muodostettiin Brittien Palestiinan mandaattialue. Toisen maailmansodan jälkeen länsivaltojen ja Yhdysvaltojen painostuksesta muodostettiin alue uudelle Israelin valtiolle osasta Britannian mandaattialuetta. Uusi valtio kattoi 54 % mandaattialueesta. Palestiinalaiset vastustivat tätä alueen jakoa räikeän epäoikeudenmukaisena, koska he muodostivat 66 % alueen väestöstä ja omistivat 90 % maa-alueista. Israelin valtio muodostettiin palestiinalaisten vastustuksesta huolimatta.
1. maailmansodan päättyessä Palestiinasta, joka oli ollut vuosisatojen ajan osa ottomaanien valtakuntaa, muodostettiin Brittien Palestiinan mandaattialue. Toisen maailmansodan jälkeen länsivaltojen ja Yhdysvaltojen painostuksesta muodostettiin alue uudelle Israelin valtiolle osasta Britannian mandaattialuetta. Uusi valtio kattoi 54 % mandaattialueesta. Palestiinalaiset vastustivat tätä alueen jakoa räikeän epäoikeudenmukaisena, koska he muodostivat 66 % alueen väestöstä ja omistivat 90 % maa-alueista. Israelin valtio muodostettiin palestiinalaisten vastustuksesta huolimatta.
Oheisesta kuvasta näkyy havainnollisesti, kuinka palestiinalaiset ovat menettäneet maansa Israelin valtion perustamisen yhteydessä 1948 ja sen jälkeisissä vaiheissa sotien ja sotilaallisen miehityksen seurauksena. Ensimmäisessä kuvassa näkyy Britannian Palestiinan mandaattialue ennen vuotta 1948. Toinen kuvaa YK:n aluejakosuunnitelmaa, jolla 54 % maa-alasta varattiin Israelin valtiolle. Jerusalemin ja Betlehemin ympäristö varattiin YK:n erityisalueeksi ‘corpus separatum’, josta piti tulla kolmen uskonnon ja kaikkien kansojen yhteinen alue. Aluejakosuunnitelman mukaan juutalaisvaltiota piti hallita kaikkien sen alueella asuvien hyväksi. Tämän sopimusvelvoitteen Israel on sittemmin sivuuttanut. Nykyisin Israelissa on yli 50 lakia, jotka asettavat sen ei-juutalaiset asukkaat – kristityt ja islaminuskoiset arabit eriarvoiseen asemaan Israelin kansalaisina.
Kolmas kartta esittää Israelin alueen sen vuoden 1948-1949 sodan vallattujen alueiden kanssa. Loput vihreistä alueista, jotka koostuivat Gazasta ja Jordanjoen länsirannan alueista, Israel liitti alueisiinsa vuoden 1967 Kuuden päivän sodan jälkeen. Vuodesta 1967 lähtien Israel on rakentanut siirtokuntia ja teitä valtaamilleen Länsirannan alueille. Maita on anastettu niiden laillisilta palestiinalaisilta omistajilta, jotta voitaisiin rakentaa siirtokunta-asutuskeskuksia juutalaisille. Vain juutalaisten käytössä olevat tiet yhdistävät siirtokunnat toisiinsa ja Israeliin.
Neljäs kartta kuvaa tämän hetken tilannetta, jossa palestiinalaiset on eristetty 70 irralliseen saarekkeeseen, joita on verrattu Etelä-Afrikan apartheid-valtion luomiin Bantustaneihin. Palestiinalaiset saavat asua näillä alueilla, mutta niille matkustamiseen ja niiltä poistumiseen vaaditaan lupa Israelin sotilasviranomaisilta. Gazasta on jäänyt jäljelle pieni maakaistale, joka on Israelin taloudellisen saarron alainen. Israel valvoo tiukasti kaikkea tavaran vientiä ja tuontia ja henkilöliikennettä alueelle. Jäljellä olevat palestiinalaiset elävät pienissä gettomaisissa asutuksissa, joiden pinta-ala on 12 % heidän alkuperäisestä maastaan.
Monet Israelin johtajat toteavat avoimesti, että Pyhässä Maassa ei koskaan tule olemaan palestiinalaisvaltiota. Usein tämän kannan perusteluna on Raamatun kirjoitusten mukainen Jumalan tahdon mukainen maan luovutus israelilaisille. Monet uskovat Jumalan luovuttaneen ikuisiksi ajoiksi maan juutalaisten yksinomaiseksi omaisuudeksi. Tämä näkemys jakaa kristittyjä. Toiset ovat israelilaisten kannalla. Useimmat muut kristityt – heidän joukossaan katolilaiset, ortodoksit ja suurimmat protestanttikirkot – eivät Jumalan lupauksen koskevan nykyistä Israelin valtiota.
Kolmas kartta esittää Israelin alueen sen vuoden 1948-1949 sodan vallattujen alueiden kanssa. Loput vihreistä alueista, jotka koostuivat Gazasta ja Jordanjoen länsirannan alueista, Israel liitti alueisiinsa vuoden 1967 Kuuden päivän sodan jälkeen. Vuodesta 1967 lähtien Israel on rakentanut siirtokuntia ja teitä valtaamilleen Länsirannan alueille. Maita on anastettu niiden laillisilta palestiinalaisilta omistajilta, jotta voitaisiin rakentaa siirtokunta-asutuskeskuksia juutalaisille. Vain juutalaisten käytössä olevat tiet yhdistävät siirtokunnat toisiinsa ja Israeliin.
Neljäs kartta kuvaa tämän hetken tilannetta, jossa palestiinalaiset on eristetty 70 irralliseen saarekkeeseen, joita on verrattu Etelä-Afrikan apartheid-valtion luomiin Bantustaneihin. Palestiinalaiset saavat asua näillä alueilla, mutta niille matkustamiseen ja niiltä poistumiseen vaaditaan lupa Israelin sotilasviranomaisilta. Gazasta on jäänyt jäljelle pieni maakaistale, joka on Israelin taloudellisen saarron alainen. Israel valvoo tiukasti kaikkea tavaran vientiä ja tuontia ja henkilöliikennettä alueelle. Jäljellä olevat palestiinalaiset elävät pienissä gettomaisissa asutuksissa, joiden pinta-ala on 12 % heidän alkuperäisestä maastaan.
Monet Israelin johtajat toteavat avoimesti, että Pyhässä Maassa ei koskaan tule olemaan palestiinalaisvaltiota. Usein tämän kannan perusteluna on Raamatun kirjoitusten mukainen Jumalan tahdon mukainen maan luovutus israelilaisille. Monet uskovat Jumalan luovuttaneen ikuisiksi ajoiksi maan juutalaisten yksinomaiseksi omaisuudeksi. Tämä näkemys jakaa kristittyjä. Toiset ovat israelilaisten kannalla. Useimmat muut kristityt – heidän joukossaan katolilaiset, ortodoksit ja suurimmat protestanttikirkot – eivät Jumalan lupauksen koskevan nykyistä Israelin valtiota.
Jumalan lupaus Israelille
Nykyisin Israel hallitsee Pyhän Maan aluetta, joka kattaa historiallisen Palestiinan Välimereltä Jordanjoelle. Israel on oikeuttanut hallintaansa tällä ajatuksella luvatusta maasta, jonka itse Jumala on sille osoittanut ja sen perusteella ottanut maan hallintaansa sen palestiinalaisilta omistajilta Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa rakentaakseen siirtokuntia ja asuinalueita yksinomaan juutalaisten käyttöön.
Mihin ajatus tällaisesta “jumalallisesta lahjoitusmaasta” juutalaisille perustuu? Raamatullisina perusteina viitataan seuraaviin vanhan testamentin eli heprealaisen Raamatun jakeisiin:
- 1 Moos 12:1-3
- 1 Moos 13:14-17
- 1 Moos 15:18-21
- 1 Moos 17:1-9
- 5 Moos 7:1-11
- 5 Moos 8:7-10
- 5 Moos 11:29-32
- 5 Moos 28:8-11
Laajamittainen usko tähän “jumalalliseen lahjoitusmaasuunnitelmaan” on rohkaissut Israelin ohittamaan kansainvälisen oikeuden ja YK:n Palestiinan jakosuunnitelman määräykset. Sionistisen ajattelun mukaan juutalaisilla on oikeus karkottaa palestiinalaiset asukkaat Jumalan heille antamalta maalta, estää Palestiinan valtion muodostaminen ja ylläpitää sotilasmiehitystä Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazassa.
![Mujaddara [CC BY-SA 3.0 (creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons Mujaddara [CC BY-SA 3.0 (creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons](/uploads/8/5/1/2/851246/kuva1_orig.jpg)
Kuvan lähde: Mujaddara [CC BY-SA 3.0 (creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons
Toisenlainen pyhien kirjoitusten tulkinta: Mitä Jumala haluaa opettaa kansoille?
Kristillis-sionistiseen tulkintaan uskovat kristityt sivuuttavat samojen kirjoituksien toisenlaisen opetuksen, joka löytyy 5. Mooseksen kirjasta ja profeettojen kirjoista. Näiden tekstien mukaan tooran opetusten seuraaminen on edellytyksenä sille että muinainen Israelin kansa saa asua Pyhässä Maassa. Kolmannessa Mooseksen kirjassa antaa Israelille kehotuksen olla teoillaan saastuttamatta maata, ”ettei se oksentaisi pois teitäkin, niin kuin se oksentaa entiset asukkaansa.” (3 Moos. 18:24-28). Näissä teksteissä todetaan selvästi, että mikäli tooran lakia rikotaan, maa menetetään. Laeissa keskitytään epäjumalanpalvonnan syntiin. Raamatuntutkija Walter Bruggemann on kirjoittanut kirjan ”Jumalan valittuja? Raamatun sanoma Israelin ja Palestiinan konfliktin keskellä” (Chosen? Reading the Bible amid the Israeli-Palestinian Conflict). Bruggemannin tiivistys on että maa on annettu ehdoitta, mutta sen säilyttämiseksi valitun kansan täytyy täyttää ehdot. Israel voi menettää Jumalan antaman maan, jos se rikkoo tooran lain.
Ja todellakin: Israel menetti maan vieraille valtakunnille useaan kertaan. Ensimmäinen kerta oli assyrialaisten Pohjoisen kuningaskunnan miehitys, joka alkoi 722 e.Kr. Seuraavaksi seurasi temppelin ja Jerusalemin hävitys, kun babylonialaiset kuljettivat valtaosan väestöstä pakkosiirtolaisuuteen (587-586 e.Kr.). Satoja vuosia myöhemmin roomalainen kenraali Pompeius valloitti Juudean vuonna 63 e.Kr. Seuraavan vuosisadan aikana roomalaiset sotajoukot nujersivat uskonnollisten kiihkoilijoiden kapinan, tuhosivat toisen temppelin ja Jerusalemin maan tasalla vuosina 66-70. Vuosina 131-134 Bar Kochban johtaman toisen juutalaiskapinan seurauksena Jerusalem tuhottiin uudelleen ja juutalaiset karkotettiin kaupungista.
Juutalaisten murhetta Babylonian pakkosiirtolaisuudessa kuvataan psalmissa 137: ” Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme, kun muistimme Siionia.” Jumala ei kuitenkaan hylännyt heitä vaan usko uudistettiin ja monia synagogia rakennettiin tuona aikana”. Vuonna 539 e.Kr. Persian hallitsijan Kyyroksen aikana juutalaiset saivat palata Pyhään Maahan. Esra ja Nehemia johtivat kansan takaisin Jerusalemiin. Useimmat raamatuntutkija ovat sitä mieltä, että tuona aikana syntyi uusi ehdollinen tulkinta Jumalan lupauksista valitulle kansalleen. Sen mukaan kansan tottelemattomuus johtaa maan menettämiseen. Hyvä esimerkki tästä on Mooseksen kehotukset uskoville tooran säännösten pitämisestä:
“Noudattakaa tinkimättä hänen käskyjään, niitä määräyksiä ja säädöksiä, jotka hän on teille antanut. Tehkää sitä, mikä Herran sanan mukaan on oikeaa ja hyvää, että menestyisitte ja pääsisitte ottamaan haltuunne sen hyvän maan, josta Herra valalla vannoen antoi lupauksen esi-isillenne.” (5 Moos 6:17-18).
Sama teema toistuu Joosuan kirjassa rinnakkaisena kertomukselle luvatusta maasta. Tekstin lopussa seuraa kiteytys, joka on Joosuan ohje uransa lopussa tulevaisuuden johtajille Jumalan määräysten pitämisestä: “jos te rikotte liiton säädökset, jotka Herra, teidän Jumalanne, on käskenyt teidän pitää, ja ryhdytte palvelemaan ja kumartamaan muita jumalia, Herran viha syttyy teitä kohtaan, ja te häviätte pian tästä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut.” (Joos 23:16). Tässä esitetään täysin toisenlainen teologia kuin muualla Joosuan kirjassa, mutta se on tärkeä lisäys joka kuvaa kuritetun juutalaisyhteisön kokemusta.
Tämän ehdollisen lupauksen opetuksen mukaan maa menetetään, kun kansa ei noudata Jumalan toorassa antamia käskyjä. Ehkäpä tärkein opetus on että maata itsessään ei pidä palvoa epäjumalana. Myöskään sotilaalliset menestykset eivät saa ylpistää kansaa niin että se alkaisi uskoa omaan ainutlaatuisuuteensa ja että valitulla kansalla olisi oikeuksia joita muut eivät saa nauttia. Maan hallinta ei ole tämän opetuksen keskiössä. Maasta tulee väline, jonka kautta kansa osoittaa kunnioituksensa Jumalalle ja toteuttaa Jumalan tahtoa Israelin ja muiden kansakuntien osalta. Heitä kehotetaan noudattamaan käskyjä: ”rakasta Jumalaa kaikesta sydämestäsi, sielustasi ja mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Molemmat käskyt löytyvät toorasta (5 Moos 6:4-5 ja 3 Moos 19:18.). Kuten Jeesus myöhemmin opetti, nämä käskyt ovat saman kolikon kaksi eri puolta: Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistä (Luuk 10:27-28). Jeesus havainnollistaa tätä opetusta vertauksella laupiaasta samarialaisesta (Luuk 10:30-37). Toorassa uskollisuus tarkoittaa toimimista tasapuolisesti riippumatta uskonnosta, kansallisuudesta tai rodusta silloin kun lähimmäinen tarvitsee apua. Tämä opetus johdattaa kuuliaisuuteen ja oikeamielisyyteen, ei poliittisen erioikeuksien perustelemiseen.
Maa on Jumalan, jonka perimmäinen olemus on rakkaus
Näistä teksteistä löytyy myös syvä hengellinen totuus. Sekä luvatusta maasta että ehdollisista lupauksista kertovat tekstit ilmaisevat selvästi, että maa on Jumalan. Maa on lainaa Jumalalta ihmisille, jotka toimivat sen uskollisina hoitajina (1 Moos 2:10). Ihmisten tulee kunnioittaa, viljellä ja varjella Jumalalta lainaksi saatua maata. 1. Mooseksen kirjassa Jumala on aloitteentekijä ja määrittelee liiton Abrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa. Liitto on Jumalan armon ja rakkauden lahja, joka Raamatun laajemmassa kontekstissa lahjojen tapaan velvoittaa saajaansa suojelemaan ympäristöä, rakentamaan sopusointuista yhteisöä ja sosiaalisia suhteita ja elämään uskollisena Jumalalle ja lähimmäisiä palvellen.
Raamatun katsannossa maa ei ole päämäärä itsessään eikä sen saamisesta voi tulla lopullinen tavoite. Kun kansa valloittaa maan, siitä tulee epäjumalanpalvonnan kohde. Maa on aina liittosuhteen väline ja liitto vahvistetaan rakentamalla yhteisöjä, joissa Jumalan pojat ja tyttäret voivat elää rakastaen ja kunnioittaen (ei sortaen) toinen toisiaan.
Näitä opetuksia on toistettava meille yhä uudelleen, sillä ne on niin helppo unohtaa. Jeesus muistutti uskonnollisia johtajia omana aikanaan Joonan merkistä. Tunnettu tarina Joonasta kehottaa kaikkia kansoja – ei pelkästään juutalaisia – välttämään käsityksiä oman kansan ylemmyydestä ja erityislaatuisuudesta. Kun Joona kutsutaan assyrialaisen vihollisen eteen kertomaan hyvää sanomaa Jumalasta, hän pakenee Jumalaa vastakkaiseen suuntaan. Joona joutuu myrskyssä mereen ja sieltä valaan tai suuren kalan oksentamana rannalle ja päätyy lopulta Niiniveen – vihollisen pääkaupunkiin. Joona vastentahtoisesti saarnaa Jumalan tahdosta ja Hänen valmistamastaan pelastuksesta niiniveläisille, jotka puolestaan katuvat, tekevät parannuksen ja uskovat elävään Jumalaan. Sen sijaan että iloisisi ihmisten pelastuksesta ja saarnansa vaikutuksesta, Joona on epätoivoinen. Hän haluaa pitää Jumalan itsensä ja juutalaisen yhteisön yksityisomistuksena. Kirja päättyy siihen, kun Jumala ojentaa Joonaa itsekkyydestä ja kapeakatseisesta uskosta. Joonan käsitys Jumalasta oli liian rajoittunut. Hänelle ei avautunut Jumalan rikkaus ja anteliaisuus, joka ulottuu jopa vihollisiin asti. Joonan käsitykset olivat heimoperustaisia, kapeita ja poissulkevia; eivät Jumalan käsityksiä. Niiden oli muututtava.
Opetus Joonasta koskee meitä kaikkia. Jumala kehottaa meitä huomioimaan lähimmäisen (Luuk 10:25-37), vieraan (3. Moos 18:20 ja 19:10) sekä köyhän (Aamos 5:10-24). Jumalan avara kutsumus ja ilosanoma kaikille mukaan lukien vihollisemme on meille vaikeinta hyväksyä. Psalmissa 87 meille näyttäytyy vilauksena Jerusalem, jossa kansat Tyyroksesta (Libanon), Kushista (Etiopia) ja Babylonista (Irak) – kaikki pakanakansoja – lasketaan Jumalan kansaksi. Jeesus käsky sopimaan vihollistemme kanssa on meille vaikea, mutta ei mitään uutta. Tämä määräys annetaan jo vanhassa testamentissa (Ps 87, Jes 19:24-25 ja Aam 9:7). Se sisältyy profeettojen opetukseen, josta Jeesus muistuttaa evankeliumeissa.
Kysymys ei ole romanttisesta idealismista tai liberaalista hapatuksesta. Nämä opetukset ovat Raamatun avaintotuuksia, joita jokaisen joka haluaa tulla Jumalan lapseksi tulee toteuttaa elämässään lähimmäisiä rakastaen. Jotkut sanovat, että vähiten näitä opetuksia noudatetaan nykyaikana Jerusalemissa ja Pyhässä Maassa. Ympäri maailman on kuitenkin juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja, jotka ponnistelevat, että Jerusalem, Israel ja Palestiina jonain päivänä voisivat olla Välimereltä Jordanjoelle saakka yhteisiä. He haluavat, että tulee päivä jolloin jokainen kansalainen – olipa hän juutalainen, muslimi tai kristitty – voi olla kunnioitettu, nauttia turvallisuudesta ja harjoittaa uskontoaan Jumalan kunniaksi siten kuin itse ymmärtää ja rakastaa Jumalaa. Ehkäpä hebrealaiskirjeen kirjoittajalla oli mielessään tällainen näky, kun hän kuvasi Abrahamin matkaa uskossa Jumalaan.
”Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen. Abraham odotti sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt. … Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet. Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä.” (Hepr 11:9-10, 39-40).
Raamatun katsannossa maa ei ole päämäärä itsessään eikä sen saamisesta voi tulla lopullinen tavoite. Kun kansa valloittaa maan, siitä tulee epäjumalanpalvonnan kohde. Maa on aina liittosuhteen väline ja liitto vahvistetaan rakentamalla yhteisöjä, joissa Jumalan pojat ja tyttäret voivat elää rakastaen ja kunnioittaen (ei sortaen) toinen toisiaan.
Näitä opetuksia on toistettava meille yhä uudelleen, sillä ne on niin helppo unohtaa. Jeesus muistutti uskonnollisia johtajia omana aikanaan Joonan merkistä. Tunnettu tarina Joonasta kehottaa kaikkia kansoja – ei pelkästään juutalaisia – välttämään käsityksiä oman kansan ylemmyydestä ja erityislaatuisuudesta. Kun Joona kutsutaan assyrialaisen vihollisen eteen kertomaan hyvää sanomaa Jumalasta, hän pakenee Jumalaa vastakkaiseen suuntaan. Joona joutuu myrskyssä mereen ja sieltä valaan tai suuren kalan oksentamana rannalle ja päätyy lopulta Niiniveen – vihollisen pääkaupunkiin. Joona vastentahtoisesti saarnaa Jumalan tahdosta ja Hänen valmistamastaan pelastuksesta niiniveläisille, jotka puolestaan katuvat, tekevät parannuksen ja uskovat elävään Jumalaan. Sen sijaan että iloisisi ihmisten pelastuksesta ja saarnansa vaikutuksesta, Joona on epätoivoinen. Hän haluaa pitää Jumalan itsensä ja juutalaisen yhteisön yksityisomistuksena. Kirja päättyy siihen, kun Jumala ojentaa Joonaa itsekkyydestä ja kapeakatseisesta uskosta. Joonan käsitys Jumalasta oli liian rajoittunut. Hänelle ei avautunut Jumalan rikkaus ja anteliaisuus, joka ulottuu jopa vihollisiin asti. Joonan käsitykset olivat heimoperustaisia, kapeita ja poissulkevia; eivät Jumalan käsityksiä. Niiden oli muututtava.
Opetus Joonasta koskee meitä kaikkia. Jumala kehottaa meitä huomioimaan lähimmäisen (Luuk 10:25-37), vieraan (3. Moos 18:20 ja 19:10) sekä köyhän (Aamos 5:10-24). Jumalan avara kutsumus ja ilosanoma kaikille mukaan lukien vihollisemme on meille vaikeinta hyväksyä. Psalmissa 87 meille näyttäytyy vilauksena Jerusalem, jossa kansat Tyyroksesta (Libanon), Kushista (Etiopia) ja Babylonista (Irak) – kaikki pakanakansoja – lasketaan Jumalan kansaksi. Jeesus käsky sopimaan vihollistemme kanssa on meille vaikea, mutta ei mitään uutta. Tämä määräys annetaan jo vanhassa testamentissa (Ps 87, Jes 19:24-25 ja Aam 9:7). Se sisältyy profeettojen opetukseen, josta Jeesus muistuttaa evankeliumeissa.
Kysymys ei ole romanttisesta idealismista tai liberaalista hapatuksesta. Nämä opetukset ovat Raamatun avaintotuuksia, joita jokaisen joka haluaa tulla Jumalan lapseksi tulee toteuttaa elämässään lähimmäisiä rakastaen. Jotkut sanovat, että vähiten näitä opetuksia noudatetaan nykyaikana Jerusalemissa ja Pyhässä Maassa. Ympäri maailman on kuitenkin juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja, jotka ponnistelevat, että Jerusalem, Israel ja Palestiina jonain päivänä voisivat olla Välimereltä Jordanjoelle saakka yhteisiä. He haluavat, että tulee päivä jolloin jokainen kansalainen – olipa hän juutalainen, muslimi tai kristitty – voi olla kunnioitettu, nauttia turvallisuudesta ja harjoittaa uskontoaan Jumalan kunniaksi siten kuin itse ymmärtää ja rakastaa Jumalaa. Ehkäpä hebrealaiskirjeen kirjoittajalla oli mielessään tällainen näky, kun hän kuvasi Abrahamin matkaa uskossa Jumalaan.
”Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen. Abraham odotti sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt. … Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet. Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä.” (Hepr 11:9-10, 39-40).
Tämän artikkelin sisältö on tuotettu yhteistyössä Christian Zionism-verkkopalvelun kanssa. Suomenkielisen käännöksen ja osion koskien kristillistiä sionismia Suomessa on tuottanut Pyhämaa-palvelun ylläpito. Christian Zionism on tarkistanut käännöksen ja antanut luvan sen julkaisemiseen.
